Vanha Partanen istui jotenkin myrtyneen näköisenä nurkassa ja katseli äänetönnä poikansa kävelynäytteitä. Mutta vaikka hän näki, että poika astuu aivan hänen määräystensä mukaan, horjahtelematta, niin sittenkin… niin sittenkin… ja vielä sittenkin… on hänen oma esikoisensa ja ylpeytensä melkeinpä sikahumalassa.
Tätä seikkaa ei vanha Partanen enää oikein ymmärtänyt.
YRJÖ SARKANEN.
(Haudankaivajan juttu.)
— Kysytte, onko täällä koskaan kummitellut, virkkoi haudankaivaja Kaaperi istahtaen helteisenä heinäkuun päivänä nurmittuneen hautakummun laiteelle, vastapäätä muutamia nuoria miehiä, jotka ohi kulkiessaan olivat poikenneet hautausmaata katselemaan ja pysähtyivät nyt leikkisäksi tunnettua "viimeistä virkamiestä" puhuttelemaan.
— On täällä kummitellut, vakuutti hän uudestaan — toissa iltana viimeksi. Haluatteko kuulla sen jutun?
— Halutaan toki, vastasivat nuoret miehet yhteen ääneen.
— Mutta teillä täytyy olla aikaa. Se ei ole aivan lyhyt. Se alkaa kymmenien vuosien takaa.
— Vaikkapa alkaakin, kunhan päivässäkään tulee kerrotuksi.
— Sillä puheella… Te ette tiedä mitään Sarkamäen Yrjöstä, jolla minä 30 vuotta takaperin palvelin renkinä. Se oli rehti isäntä, joka piti hyvän ruuan työväelleen, eikä palkkaa maksaessa kuulunut kitinätä. Mutta sille piti tehdä työtä kummallakin kädellä. Ja mielellään sille tekikin, sillä hän itse teki enemmän kuin yksikään muu työmies, eikä kumminkaan koskaan kehunut eikä heikompivoimaisia halveksinut. Hän oli oikea työhullu, jolle työttömät ajat olivat ikävimmät. Heinäkuun iltoina auringon laskun aikana ja sunnuntaipäivinä hän joskus leikillään (mutta varmasti, puoliksi tosissaan) virkkoi, että muuten on luoja luonut kaikki hyvästi, vaan loi yöt ja pyhäpäivät. Ei se sitä sanonut pyhäpäiviä halveksiessaan. Yrjö kävi kirkossa useammin kuin muut, jotka hyvin kokolla koprin pyhäpäivää odottavat. Mutta iltapuoli siitä jo oli ikävä viettää joutilaana ja usein hän meni työpaikkoja katselemaan.