Yrjö luuli olevansa rautaa, joka kestää ainaisesti. Siinä hän kumminkin erehtyi. Hän olisi alkanut tarvita ruoka-unetkin, mutta sellaiseen ajan tuhlaukseen hän ei antautunut, vaan rupesi illan suussa hiipivää väsymystä karkoittamaan kotikorvessa keitetyllä "vanhalla miehellä". Sitä oli nyt aina povitaskussa litteässä pullossa ja siitä hän kävi salavihkaa pajukon tai ladon suojassa kulauttamassa. Kulauksen päälle hän kohautti olkapäitään, ja silloin sai arvata, että nyt ei taas pysy poikaset perässä olipa tehtävänä mikä työ tahansa.
Sitä tekoa kului vuosi, ehkäpä toistakin. Litteän pullon sisällys ei enää riittänyt rupeamaksi. Täytyi käydä keskelläkin täyttämässä. Varasto hupeni sitä mukaa, mutta silloin meni Yrjö aittaan, mittasi rukiita säkkiin ja vei hevosella Kotakorven mökkiin, jonka vaimo, vanha viinankeittäjä, valmisti rukiista jäsenten jännittäjää. Sellainen valmistustapa oli jo kiellettyä, mutta Yrjö ei katsonut millään tavalla lakia rikkovansa, kun ei keitättänyt kellekään myötäväksi, ainoastaan omaksi tarpeekseen. Mökin mies, sorakielinen ukko, kantoi valmistuneen aineen suurella leilillä Sarkamäelle. Leili oli ulkopuolelta tervattu ja jos vastaantulija sattui kysymään, mitä leilissä on, vastasi ukko: tervaa. Ettei ruunun miehet eivätkä muutkaan pahansuovat pääsisi heidän hommistaan tietämään, käyttivät he samaa nimitystä keskenäänkin puhellessaan, ja minä kuulin kerrankin mökin ukon kysyvän: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?"
En muista mitä Yrjö siihen vastasi, mutta sen huomasi syrjäinenkin, että tervan maussa se oli aina. Työtä se oli vieläkin tekevinään, vaikka se supistui siihen, että tuli työpaikalle, tarttui aseeseen, nujerti sillä muutaman minuutin ajan ja lähti sitten astua junnaroimaan pihaan ottamaan lisävoimia. Potattia nostettaessa kävi viimeksi pellolla. Tonkasi yhden kerran taikollakin, mutta siihen se työnteko loppui.
Pois pani taikon ja lähtiessään örähti: tarkkaan. Tarkoitus oli kai varoittaa, että pitää ottaa tarkkaan kaikki potatit. Yrittelipä pois mennessään entiseen tapaan jalallaan potkia multaa, nähdäkseen oliko huonosti harattu, mutta eipä jalka totellutkaan enää. Ne tarvitsivat olla tanakasti maassa kiinni ja ainoastaan arvelun perästä uskalsi toksautella toista toisen edelle. "Vanhaa miestäkään" ei kyennyt enää laskemaan pienempään astiaan, vaan täytyi kulautella suuren lekkerin suulta.
Sen kupeella hän istuksikin enimmät ajat ja ennenkuin potatit olivat kuopassa, tuli Yrjö niin läpeensä tervatuksi, että jäikin siihen aitan lattialle selälleen köllöttämään.
Emäntä oli ensimäiseksi huomannut ja kutsui kaikkia muitakin katsomaan. Siinä sitä katseltiin ja käänneltiin, ja päätökseksi tuli, että kuollut mikä kuollut. Kotakorven mökin vaimo haettiin pesemään. Muori, joka oli tähän asti pitänyt huolen sisäpuolen huuhteluveden keittelemisestä, pesi nyt viimeksi kotiliedellä lämmitetyllä vedellä ulkopuolenkin ja puki sitten päälle puhtaan, vasta neulalta heitetyn liinapaidan ja samoin tanakasta toimikkaisesta ommellut uudet housut. Sellaisena sitten asetettiin Yrjö laudalle, jonka toinen pää oli jyvähinkalon laidalla ja toinen vanhan viinatynnyrin päällä. Hautajaisten valmistusaikana kävivät naapurit pitkälle matkalle lähtenyttä katsomassa ja hyvittelivät surevia sukulaisia sillä, että on aivan yhtä punakka kuin eläessäänkin.
Hautajaisissa syötiin ja juotiin kaksi päivää. Siinä välissä käytiin Yrjö tuomassa tänne "pitkän pellon piertanolle". Kun minä sitten kymmenien vuosien kuluttua pääsin tämän pellon käsin kyntäjäksi, niin tulin usein pysähtyneeksi entisen isäntäni hautakummun viereen ja muistui mieleeni, että vieläköhän lienet yhtä punakka kuin ennenkin. Toissa iltana minä sitten sain sen tietää, josta alkaa kertomukseni toinen osa.
* * * * *
Yrjön emäntä eli vanhaksi. Muutamia päiviä takaperin tuotiin sana, että nyt on hänkin kuollut ja minun pitää valmistaa hänelle lepopaikka. Siinäpä ei ollut aprikoimista mihin tuon valmistaisi: tietysti miehensä viereen. Kun tiesin kymmenissä vuosissa mullan kerinneen painua vieremättömän lujaksi, uskalsin ruveta uutta hautaa kaivamaan aivan entiseen kiinni. Se sattuikin niin tarkalle, että pohjalle tultua hipasi lapio Yrjön arkun kuvetta. Kiitollisuudesta entistä emäntääni kohtaan, joka oli kymmeniä kertoja ojentanut renkipojalle vahvan voipalasen keskellä rupeamaakin, kaivoin hänen hautansa ainakin puolen kyynärää syvemmäksi kuin Yrjön hauta. Viimeisen multalapion viskattua nojasin selkäni haudan seinustaan, levähtääkseni. Silloin löyhähti nenääni renkiys-ajoilta tuttu "vanhan miehen" haju.
Muistojen uudistuessa tulin vähän vallattomalle päälle ja matkien mökin ukon ääntä, samalla kopauttaen arkun laitaan lapiollani, kysyin: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?" Lienen kopauttanut liika kovasti, sillä arkun laita loheta hösähti aivan avonaiseksi. Tuosta jo vähän kammahdin ja aloin kiivetä ylös. Mutta en ennättänyt vielä seisaalleni, kun kuulin tutun äänen: uh, uh, ja kun käännyin katsomaan, niin näin, että Yrjö oli vyöräyttänyt itsensä uuden haudan pohjalle ja kömpi parhaallaan seisaalleen. Arvaatte sen, että minä ihmettelin. Aloin kumminkin ymmärtää, ettei tämä ollut mikään kuolleista herääminen, olipahan vain pitkänpuoleinen pohmelolepo. Eihän se kuolleena olisi niin punakka ollutkaan, kun silloin arkkuun pantaessa oli. Nyt se heräsi siitä pohmelostaan ja minä odottelin, että kääntyyköhän tuon kieli paremmin kuin silloin potattimaalla.