Jo rykäsi muutamia kertoja, sitten kohotti päätänsä ja kysyi: "Missä minä olen?" Minä vastasin: "Haudassa." "Haudassa", jamasi Yrjö. "Sinäkö minut tänne toit?" "Oli niitä tuomassa muitakin", vastasin minä. "Muitakin", virkkoi taas Yrjö ja kysyi: "Kuka sinä olet?" "Kaaperi minä olen", vastasin. "Meidän Kaaperiko? Et ikinä. Sinähän näytät vanhalta ukolta." Selitin, että vanha minä olenkin, sillä siitä taitaa olla yli kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi tavattiin. Yrjö yritti suuttua ja väitti aivan vasta tavanneensa Kaaperia potattipellolla. Sanoi minun luulevan häntä juopuneeksi, mutta että hän on nyt selvempi kuin pitkiin aikoihin. Kuoppaa väitti potattikuopan tekeleeksi, johon hän on voinut kävellessään pudota ja nukkua siellä pitkän rupeaman. "Ei väitellä tyhjän tautta", sanoin minä. "Nouse tarkastelemaan, ollaanko nyt Sarkamäen kuoppa- harjulla."

Laskin portaat haudan pohjaan, ja Yrjö kiipesi ylös toimikashousuissaan. Olivatpa ne säilyneet lahoamatta, kun olivat lähellä hyväksi karaistua ihoa. Kestipä meidän kotvan aikaa keskustella, ennenkuin Yrjö uskoi mitenkä asiat ovat. Sitten se ajatteli vähän aikaa ja virkkoi: "Kyllä minä mahdan olla joutava, mutta mennäänhän kumminkin katsomaan miten siellä Sarkamäessä nyt eletään." "Aivan oikein", myönnytin minä. "Ja onhan siellä emännän hautajaiset. Käskettiin sinne minuakin hautajaisiin."

Sitten me lähdettiin yötä myöten yhdessä astua teilaamaan. Ennen matkalle lähtemistä arvelin Yrjölle, että jos täältä kirkonkylän telefooni-asemalta ilmoitettaisiin tulostamme Sarkamäelle, etteivät hämmästyisi ja että tulisivat hevosella vastaan.

"Ilmoitettaisiin Sarkamäelle", ihmetteli Yrjö ja sanoi minun höpisevän, kun aion ilmoittaa kahden peninkulman päähän. Minä selitin, ettei se ole höpisemistä. Yksi noihin pylväisiin kiinnitettyjä lankoja menee Sarkamäellekin ja kun langan päähän sanoo, niin se kuuluu yhtä selvästi toiseen päähän kuin meidän puhelu tässä. Yrjö katseli puhelinlankoja ja virkkoi: "Jos tuo on totta, niin ihmeitähän täällä on opittuna sinä aikana." En ennättänyt vastata mitään, kun Yrjö keksi uuden ihmeen ja loikaten ojan toiselle puolelle kysyi: "Tuleeko tuolta kummitus?" "Ei se ole kummitus eikä se tule päälle", selitin minä. "Kauppiaan poika näkyy ajelevan polkupyörällä." Yrjö katseli pitkään polkupyöräilijän jälkeen ja virkkoi: "Joka kummemmalla hevosella ajaa, niin sanokoon."

Tuskin oli ennätetty virstan verran kävellä, kun tien mutkasta ilmestyi tehtailijan automobiili. "Mennään syrjään", ennätin sanoa, kun Yrjö ryntäsi metsään, että oksat ruskivat. Minä huutelemaan jälkeen, ettei täällä ole mitään hätää, se jo meni. Silmät pyöreinä pelosta hiipi Yrjö metsästä ja kysyi: "Ihmisten laitoksiako se oli tuokin?" Koetin selittää, että se on vain tulen voimalla kulkeva kärri. Yrjö ei väittänyt vastaankaan, sanoi vaan luulleensa pääpaholaiseksi, kun oli niin punanen ja suhisi kuin käärme. Sitten hän kysyi tokko täällä onkaan enää hevosia. Minä selitin, että on ne hevoset vielä ennallaan, vaikkei niiden nyt tarvitse vetää rahtikuormia, kun tavarat kuljetetaan rautatietä myöten. Yrjö ei ymmärtänyt mikä on rautatie. Muisteli ennen aikaan Sarkamäellä ollessaan kuulleensa jotain rautatiestä, mutta arveli, että se mahtaa olla vielä hirveämpi kummitus kuin se äskeinen sähisijä. "Vielä se Sarkamäkeen mennessä nähdään sekin", sanoin. Yrjö rupesi ehtimiseen pälymään taakseen, ja kun kysyin mitä hän sieltä katsoo, niin sanoi pelkäävänsä, että jos se rautatie ryntää takaapäin päälle.

"Sillä on aivan erityinen oma tiensä, jossa ei ole mäkiä eikä tiukkoja mutkia", rauhottelin minä. "Me saadaan astua aivan pelkäämättä." "Oma tiensä, jossa ei ole mäkiäkään", ihmetteli Yrjö ja kysyi, että millä voimalla ne mäet tasoitetaan. Hän ei ottanut uskoakseen, että se tapahtuisi ihmisvoimilla. Kun sitten jouduttiin kulkemaan rautatieaseman kautta ja katseltiin kaikkia vehkeitä, niin ei Yrjö sanonut enää ihmettelevänsä vaikka näkisi mitä. Kun vielä matkan varrella katseltiin suurta meijeriä, puimakonetta ja tuulimoottoria, joka nostaa veden järvestä, niin Yrjö aivan innostui ja sanoi, että jopa täällä nyt sopii elää. Ihmisten ei tarvitse enää muuta kuin kyntää ja niittää. Minä kerroin, ettei enää tarvitse niittääkään eikä haravoida, ne työt toimitetaan hevosella. "Jopa ovat hevosetkin tulleet viisaiksi!" huudahti Yrjö. "Ennen ei tahtonut heinä katketa tyhmältä mieheltäkään ja nyt sitä osaavat tehdä hevosetkin. Missä täällä näkisi hevosen niittävän ja haravoivan?" Sanoin, että jos ei tänä yönä satuta näkemään niittämässä ja haravoimassa, niin ainakin työaseet nähdään. Kun siihen satuin lisäämään, että ne maksavat yhteensä noin 500 markkaa, niin Yrjö aivan ällistyi ja huudahti: "Mahtaa niissä olla rautaa. Jaksaako niitä hevonenkaan heilutella?" Minä selitin, että jos ei yksi hevonen jaksa, niin pannaan kaksi. Yrjö ei sanonut enää ymmärtävänsä miten kaksi hevosta niittää yhdellä viitakkeella ja pyörälle sanoi joutuvansa siitäkin rahan menosta, jos joka hevoselle ostetaan satoja markkoja maksava viitake. Ja hän alkoi kysellä osataanko täällä tehdä rahaakin, kun on antaa viisisataa viitakkeesta ja haravasta, jotka eivät ennen maksaneet viittäkään markkaa. Minä selitin, ettei näitä viitakkeita tarvita kuin yksi talossaan, suuremmissa kaksi ja että rahaa saadaan voilla ja puilla.

"Puillako", virkkoi Yrjö ja katseli ympärilleen. "Senkö tähden täällä ei näykään muita kuin hierinpuita?" Yrjö tuli jo tästä pahalle tuulelle ja kun Sarkamäen lähelle jouduttua näki parhaat peltonsa heinämaina, niin alkoi intoilla, että minä olen suotta ylistellyt näiden laiskain tekoja. Rakennellaan kaikellaisia kummituksia eikä kynnetä peltojaan. "Mitä varten ne ovat nuo ristikkoseipäät ja nuo punaset häkkyrät?" kyseli Yrjö harmistuneena. Minä selitin, että seipäissä kuivataan heiniä ja nuo maalatut häkkyrät ovat hevosen viitake ja harava. "Siinäkö ne nyt ovat", sanoi Yrjö ja kiipesi yli aidan koneita katsomaan. Sahaksi se sitä ensin väitti, mutta myönnytti kumminkin, että tasaisen laistin se tekee.

Meillä oli kulunut yö kävellessä ja katsellessa. Kun jouduttiin Sarkamäen kartanolle, olivat vaimot maitomyllyä pyörittämässä. "Kehrätäänkö täällä nyt kesälläkin", ihmetteli Yrjö. Sanoin, että taitavat kehrätä rautaisella rukilla. "Kaikki teillä on raudasta, tiet ja rukitkin." Mentiin katsomaan "rukkia". Yrjö seisoi kotvan aikaa avossa suin ja kysyi: "Mitä tämä merkitsee?" "Sillä erotetaan kerma maidosta." Yrjö kyseli, että tokko pyttyjä enää tarvitaankaan. Kun hän kuuli, että pytyt ja kirnut ovat aikoja sitten poltetut, virkkoi hän: "jopa on teille herra helpon antanut. Ei tarvitse niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä. Kaikki käypi pyörimällä. Eivät tarvinne nykyiset rengit ja piiat valittaa, että on kova työ." Sepä olisi saanut olla sanomatta. Alkoi kuulua mutinata, että mistä se ilmestyi tuo hullu ukko, joka ei tiedä miten täällä työntekijän hiki ja verikin imetään. Yrjö tuli minun korvani lähelle supattamaan, että näyttää kuin eivät työntekijät nytkään olisi oikein tyytyväisiä. Siitäpä näyttää. Mentiin puhuttelemaan talonväkeä. Minut, joka olen tärkein virkamies, osotettiin heti kamarihuoneeseen, mutta Yrjö neuvottiin menemään tupaan tai kävelemään toisiin taloihin. Kun sanoin, että me ollaan matkakumppanit ja tavallaan saman talon väkeä, sai Yrjökin tulla kammariin. "Taitaa olla teidän haudankaivuu-apulainen", arveli talon isäntä. Myönnytin niin olevan. Isäntä kysyi, että onko tämä apulainen täällä hautajaisten ajankin. "Jos saapi olla", sanoin minä. "Kyllähän muuten, mutta vaatetus ei ole aivan sopiva." "Eihän sillä ole", sanoin minä. "Mutta jos löytyisi isäntävainajan vanhoja vaatteita lainaksi." "Kukapa niitä lienee kymmeniä vuosia säilyttänyt", sanoi isäntä. Sen kuullessaan Yrjö näkyi tulevan pahalle tuulelle ja puhkailtuaan vähän aikaa kysäsi: "Minkälainen mies se isäntävainaja oli?" Nykyinen isäntä ei halunnut keskustella tuollaisen toimikashousu-ukon kanssa, vaan ettei näyttäisi ylpeältä sanoi minulle: "Kova työmies kuului isävainaja olleen, mutta sitten oli ratkennut juomaan." Yrjö ei heittänyt siihen. "Vai ratkesi juomaan", sanoi. "Jättikö tuo talon velkaiseksi kuollessaan?" Isännän täytyi alentua ukkoa puhuttelemaan ja vastasi: "Ei tuo velkaiseksi jättänyt, vaan ei kuulu jääneen paljo rahojakaan." "Kuinka monta kymmentä tuhatta nyt on rahoja, kun ei ole enää se juoppo isäntä?" kysyi Yrjö. "Kymmentäkö tuhatta", ihmetteli isäntä. "Mitenkä nyt rahoja karttuisi, kun on työväki kallista ja kaikki kallista." "Vai niin", murahti Yrjö. "Eikö nyt olekaan isännällä lupa tehdä työtä?" "On kyllä lupa", sanoi isäntä, "mutta eipä siihen jouda. Yhden miehen aika menee liikeasiain hoitamisessa, kun täytyy pitää huoli kuoletuslainoista, maanviljelyslainoista ja vielä monista muista vekselilainoista." "Vai niin", murisi Yrjö ja lisäsi: "Minä nyt en tuota epistolaa enää oikein ymmärrä, mutta merkitseekö se sitä, että olla korviaan myöten velassa ja niiden kanssa rimpuilla kuin kärpänen verkossa." Isäntä ei näyttänyt enää oikein tyytyväiseltä tähän ukon kysymykseen, vaan vastasihan kuitenkin. "No, saattaahan sen vanhoillaan olijat niinkin selittää, mutta ei se mitään rimpuilemista ole, se on tavallista nykyajan elämätä. Semmoista se on näinä kalleina aikoina kaikilla." "Vai niin", murisi Yrjö. "Mutta täytyykö nykyaikana ostaa kaikkea kallista mitä näkee? Onko niitä pakosta ostettava?" Isäntä jo vähän kiivastui. "Ei ole pakosta, vaan kun niitä tarvitsee, niin täytyyhän niitä ostaa." Mutta Yrjö kiivastui kahta kovemmin ja tempasi ensimäiseksi kammarin nurkasta sylillisen kalosseja ja sateenvarjoja ja kyseli: "Tarvitaanko näitäkin talossa, puohtimiako nämä ovat vaiko hierimiä? Tarvitaanko huoneen seinillä tuollaiset kuvapaperit ja ikkunain edessä tuollaiset hörtylät? Ja missä kudotut teillä on vaatteet päällänne? Tunnetteko te enää tällaista housuvaatetta kuin minulla on. Olisitte säilyttänyt ne isäntävainajan vanhat vaatteet, niin olisittehan saanut nähdä, että tuollaisissa pukimissa sitä silloin käveltiin, jolloin joudettiin veloilta työntekoon. Jos minä lähden katselemaan läpi tämän talon, niin sieltä löytyy hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt kotona tai ollut ilman." Minä menin Yrjöä rauhottelemaan, että annetaan olla talon tapoineen, ja sitten selitin isännälle, että tuo minun apulaiseni on muita miehiä omituisempi, johon ei pidä pahastua. Kyllä se rauhottuu, jos talosta löytyisi joku ryyppy vähän karvaampata. Isäntä meni katselemaan ja toi konjakkia. "Vai konjakkia", murahti Yrjö. "Saapihan tuota maistaa, mutta oman otsan hiellä hankittua sitä ennen aikaan ryypättiinkin."

Yrjö rauhottui ja sai päällensä vanhat verkavaatteet ja varrettomat patiinit. Hän jäi vielä sinne Sarkamäelle, mutta erotessa suhahti korvaani, että hän ehkä tulee minulle apulaiseksi kaivelemaan hautoja taikka asettuu sinne Sarkamäen pellon piertanolle variksen pelätiksi. Pukimiensa puolesta sanoi olevansa sopivampi tähän viimeiseen virkaan.

— Sen pituinen se kummitusjuttu oli, sanoi Kaaperi. — Jos menette Sarkamäelle päin, niin katsastakaapa onko hän jäänyt maanviljelyksen palvelukseen, vai tuleeko hyvinkin tänne tärkeimpään virkaan.