HAUKI.
Kalamiehillä on omat, salaiset merkkinsä, milloin hauki harnasee uistinta ja milloin ahven onkea tokasee. Maisteri Elosella oli nämä merkit tarkasti muistossa, sillä hän oli sekä uisteluun että onkimiseen erittäin innostunut. Näitä varten valitsi hän kesäasuntonsa etäälle kaupungista, pienen kirkonkylän läheisyyteen, jossa oli paljo järviä.
Maisterin nuori rouva, joka oli kasvanut kaupungissa, ei antanut alussa mitään arvoa koko kalastusharrastuksille. Ongella istuminen kauniina kesäiltana alkoi kumminkin viehättää, ja ennenkuin kesä oli kulunut, innostui hän uisteluunkin. Se tapahtui sinä aikana, kun maisteri oli koulumiesten kokouksessa pohtimassa heidän ammattiinsa kuuluvia asioita, joihin ei rouvalla ollut harrastusta, ja jäi mielellään kotiin piika-Miinan kanssa.
Ei tämä matka ollut oikein mieluisa maisteristakaan.
"Menee paras hauen uisteluaika", virkkoi hän laitellessaan kauluksia kaulaansa. "Toista se olisi soudella järvellä, kuin istua junassa ja kävellä kaupungin katuja juhlatamineissa."
"Minäpä uistelen sillä aikaa", sanoi rouva.
"Ei sinusta ole uistelijaksi."
"Minustako", ihmetteli rouva. "Muistelepa kuka sai suurimman ahvenen, kun oltiin ongella."
"Onkiminen on paljoa yksinkertaisempaa", selitti maisteri. "Siinä on pääasia, ettei ongen kärki jää näkyviin. Mutta uisteleminen on aivan toista. Uistin saattaa tarttua käteenkin, jos sitä varomattomasti liikuttelee."
"Eipä onkikaan tarttunut", kehahti rouva iloisesti.