"Nyt minä joudun ihan ymmälle", ihmetteli rouva. "Jos miehet saavat uistimella hauen, niin se on kaikille uskottava asia, mutta jos minä saan, niin sitä ei usko kukaan. Onko se niin?"
"Niin se on, jos samalla tietää minkälainen on ollut uistin. Tämä meidän uistin ei ole täkyuistin, jollainen on varmaan ollut lukkari-vainajalla. Tässä meidän uistimessa ei pidetä mitään syöttiä, vaan hauki luulee sitä kirkasta, hopeoitua lusikkaa pieneksi kalaksi. Jos tähän pannaan syötti, mikä hyvänsä, niin ei hauki tartu, ja siitä minä arvasin, että tämäkin on saatuna muulla keinolla. Arvasinko oikein?"
"Oikein arvasit. Ostinhan minä tämän!"
Ja rouva kertoi kumpaisenkin uistinmatkan, vieläpä senkin, miten hän ruohoja uuvutti. Tämä kaikki huvitti maisteria enemmän kuin tavalliset kalastuskertomukset ja hän virkkoi:
"Myöntänethän jo, että kalastaminen on hauskaa, vaikkei saisi muuta kuin ruohoja."
"Eipä se minusta ollut niinkään hauskaa", sanoi rouva. "Ja yhäkin ihmettelen haukien typeryyttä, kun menevät ottamaan suuhunsa kovaa ja koukkujen ympäröimää metallia, mutta jos sen mukana on syötävää, niin se ei kelpaa. Miten sinä selität tämän?"
"Se on hyvin helposti selitetty", sanoi maisteri. "Ensinnäkin sinä unhotat, että vaikkakin metalli on kovaa, niin se kiiltää. Jos nuori herrasmies lähtisi kalastelemaan itselleen elämänkumppania leipäpussi ja lihakinkku kainalossa, niin saisi ehkä ikänsä kävellä, eikä yhtään toivottua tarttuisi. Mutta annas olla, kun kengät ja pukimet välähtelevät, ja rinnoilta ja taskusta kultaa vilahtelee, niin kohta tarttuu, vaikka useita. Hauki on samanlainen."
"Niin, ja haukiakin hullumpia ovat siinä suhteessa miehet", väitti rouva.
"Myönnetään — usein", myhäili maisteri ja iski pöytähaarun hauen kylkeen.
Tämä siinä sittenkin taidettiin hulluimmaksi arvata, koska joutui ensimäisenä syötäväksi.