— Ei jää, vakuutti Paavo.
— Oletko varma siitä.
— No ihan varma. Kyllä minä muistutan kummipoikaa.
— Mutta jos ei sittenkään ota, niin otatko itse? Paavo mietti vähän aikaa ja vastasi päättävästi:
— Minä otan, jos ei pieni Paavo ota.
— Nyt kirjoitetaan nimi, mutta muistakin lupauksesi.
— Se muistetaan, lupasi Paavo kättänsä vilhauttaen.
Nyt hän pääsi toiseen taloon.
* * * * *
Kaksi vuotta ja vähän päällekin kului Paavolta tässä maantietouhussa. Edellisinä vuosina hän ei ollut vetänyt talvikausiin jalkaansa sarkahousuja, nyt kului viikkoja, ettei joutanut niitä heittämään pois yöksikään. Kruunun palvelijoita ja kunnan virkailijoita hän ei ennen tavannut juuri muualla kuin joskus kotonansa, milloin sattuivat siellä käymään; nyt oli Paavo melkein joka viikko heidän luonansa tie-asiasta kyselemässä. Kiireisimmät yrittelivät tuskastuakin alituisiin kiirehtimisiin. Mutta sitten tulikin tie päätetyksi ja tehdyksi sellaiseen kuntoon, että Paavo jo toisen kesän lopulla sai istua kärryihin kotiveräjällä. Hän oli tyytyväinen ja valmistautui viettämään talvea Raamatun ääressä. Ennättipä jo lukea muutamia lukuja Kuningasten kirjasta, kun naapuri Hartikainen tuli juttelemaan uusista kulkuneuvoihin kuuluvista hankkeista.