Eikä Paavo saanut nimeä osakelistaan ennenkuin oli aivan tosissaan vakuuttanut, ettei hän, vaikka kuinka vanhaksi eläisi, ryhdy puuhaamaan Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.
JUNNUKKA.
Kun Junnukka tuli kylään ja astui huoneeseen, hipasi hän äänetönnä hattunsa laitaa, joka merkitsi jotenkin samaa kuin hyvää päivää. Sitten hän käveli hiipettelevillä askelilla penkin luokse, istahti siihen huulet hiukan hymyssä, ikäänkuin ajattelisi: tunnetaan minut monessa talossa… minä olen Junnukka, tämän seudun työmiehiä. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan piipun, käänteli sitä, täytti tupakalla, sytytti, vetäsi muutamia savuja ja taas katseli.
Saattoi sattua, ettei hänen puolen piipun palama-aikana tarvinnut suutaan avata, mutta nyt kysäsee joku:
— Milloinka on Junnukka viimeksi vaihtanut piippua?
Näytti kuin Junnukka olisi odottanut tätä kysymystä. Hän naurahti, vilkasi piippuunsa ja virkkoi:
— En ole vaihtanut moneen päivään enkä taida vaihtaakaan. Tästä lähtee niin hyvät savut.
— Et taida uskaltaakaan, jatkaa joku. Annukka saattaisi torua.
Hänellä oli tämän niminen vaimo.
— Ei se toki saa torua.