— Kerrotaanpa sen tukistaneenkin sinua takin kaupasta.
— Valehtelevat ilman aikojaan. Ei toki aikamiestä tukisteta.
Oli hyvin tarpeellista, että Junnukka huomautti olevansa aikamies, sillä vaikka hän oli ikänsä puolesta yli kolmenkymmenen, omisti piipun, vaimon ja pari lastakin, ei häntä juuri kukaan puhutellut kuten aikamiestä, eikä hän sellaiselta näyttänytkään. Vartalon pituus oli kyllä aikamiehen, kasvotkin laihat ja pitkänpuoleiset, mutta muuten niin vähä miehuutta ilmaisevat, että pienet poikaset pitivät luonnollisena asiana puhutella häntä vertaisenaan. Tulipa ihmettelemään miten hän oli saanut vaimonkin, vieläpä niin tarmokkaan Annukan, joka kykeni huonojen kauppojen päällisiksi tukistamaan. Se oli sittenkin tapahtunut asia, vaikka Junnukka koetti sitä väittää valheeksi.
* * * * *
Sattuipa sitten kevättalvella, viimeisten jääkelien aikana, että Junnukka kohotti arvoansa. Varsinkin pienet pojat olivat aivan hämmästyneinä.
— Junnukalla on hevonen! huusivat he jokaiselle vastaantulijalle.
— Jokohan, epäilivät aikaihmiset.
— Ihan varmasti, vakuuttivat pojat. Me nähtiin ja saatiin olla reessäkin.
— Minkälainen hevonen?
— Aivan oikea hevonen. Viisitoista markkaa oli maksanut.