— Ei se sittenkään pidä paikkaansa, väitti Hartikainen. Ei emäntä syö rahaa, vaan leipää ja mitäpähän sattuu talossa olemaan.
— Lasketaan sitten leipänä, sanoi Paavo ja pyyhki pois entiset numerot.
Hartikainen koki estellä, mutta Paavolla oli jo kyynäräpuu kädessä, saadakseen selville kuinka monta kuutiotuumaa tuo toinen emäntä voisi syödä kutakin lajia kerrallaan. Painomittoja ei tarvinnut, koska ei pyrittykään rahasummiin. Sittenkin vei tämä lasku aikaa paljoa enemmän kuin edellinen, sillä leipä, voi, kalat ja piimä oli laskettava erillään. Mutta kun laskut viimein valmistuivat ja Paavo mittapuulla määräili millaisen hatiskan tuo toinen emäntä söisi leipää 50:ssä vuodessa, niin täytyipä Hartikaisenkin ihmetellä. Oli hyvin täpärältä sopiko siihen tupaan, jossa laskuja tekivät. Piimän ja vellin paljoutta ei ollut yrittäminenkään yhteen huoneeseen.
Viimein ei ollut Hartikaisella muuta keinoa kuin ruveta tinkimään vähemmäksi vuosia.
— Minkä laskutavan perustuksella? kysyi Paavo.
— Sen laskutavan, ettei moni emäntä elä puoltakaan tuosta ajasta, ja sattuupa välistä niiniin, että vuoden tai parin perästä kuolee.
Paavo ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— No tuon vähän ajan saattaa sitten olla kotonaankin.
— Ja kyllä sinäkin näyt saavan olla yksinäsi, vahvisti Hartikainen eikä tullut sen päivän perästä kehottelemaan Paavoa emännän ottoon.