Ei kuitenkaan kulunut monta kuukautta, kun kuiva kylpy unohtui ja riita oli entisellään. Veljekset kävivät tuumailemaan.
— Nyt on sinun vuoro keksiä keino, sanoi Antti. Ei niitä enää saa yhtä aikaa saunaankaan.
— Eipä näy saavan vitsan voimalla, myönnytteli Aapeli. Pitäisi löytää joku tepsivämpi keino.
— Mikäpä sen tepsivämpi olisi.
— Nälkä tai vilu.
— Mitenkäpä niillä toinen ihminen voisi rangaista.
Niin juttelivat veljekset ja viimein he keksivätkin keinon, jonka panivat heti toimeen. He valitsivat apulaisekseen vilun. Kun oli kylmän puoleinen talvi-ilta, niin talutti kumpikin vaimonsa kylmään riiheen, jonne jättivät yöksi, kova pönkä oven päälle ja yhden lammasnahkaisen peiton, jota ei voinut paljain käsin kahtia jakaa.
Vihaisina miehilleen ja ehkei kovin suopeina toisilleenkaan, jäivät vaimot kylmään riiheen yöksi. Siellä täytyi pahankin sisun lauhtua. Kun veljekset hiipivät aamulla varhain sydänkäpysiään katsomaan, kupottivat ne selkä selkää vasten samojen nahkasten alla. Vilu oli heidät viimeinkin yhdistänyt sisaruksiksi ja tämän yön perästä ei Pajupuron veljesten tarvinnut kuunnella vaimojensa riitelyä, eikä myöskään alituista kuihnuttamista, että pitäisi erota eri taloksi.
Tämä tapahtui vanhaan aikaan, jolloin miehet olivat itsevaltiaita.