Pekka Rytkösellä oli valtamaantien varrella pieni mökki, jossa hän on Karoliinansa kanssa asunut aina siitä lähtien, kun kävivät "vannetta puristamassa" ja lupaamassa auttaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Kun he ovat pysyneet uskollisina toisilleen ja hyvissä väleissä naapuritalojensa kanssa, joiden palvelijoina olivat ennen olleet, niin ei heiltä ole työ eikä leipä puuttunutkaan. Mutta heidän keskinäinen hyvä sopunsa, varsinkin yksimielisyys, yritti mennä aivan pilalle, kun nykyajan aatteiden mukaan köyhät nousivat vaatimaan oikeuksiansa. Pekka kuunteli niitä puheita ainoastaan toisella korvallaan, mutta Karoliina oli kiihkeämpi ja kiepsautti pois huivinkin korviensa päältä, kun mökkiin poikennut puoluepuhuja alkoi kaivella rikasten syntiluetteloa. Vähitellen hän edistyi niin paljo tiedossa, että kykeni puhumaan "roletaarien" taistelusta "kapitalisteja" vastaan. Jopa hän kerran selitti aivan tolkussaan Pekalle, miten nuo kapitalisti-porvarit anastavat heidän vaivannäkönsä.
— Hym, vai niin, hymähti Pekka. Mitä ne ovat sinultakin anastaneet?
Karoliinaa harmitti tämä Pekan porvarillisuus ja hän kivahti:
— Minultako! Vähäkö minä niille tein työtä nuorena ollessani.
— Joutenko sinua olisi pitänyt elättää?
— Ennemmin jouten kuin sellaisella palkalla, päätteli Karoliina. Ja vähäkö sinä olet tehnyt ja yhäkin teet, kun vaan rikkaat sinua hyvittelevät.
Pekka vain hymähteli ja virkkoi:
— Niinhän minä olen tehnyt ja teen edeskin päin, sillä tehdystä näkyy aina jotain tulevan, vaan tekemättömästä ei mitään.
— Tulee siitä rikkaille…
Karoliina keskeytti lauseensa, sillä vieras, tuntematon mies pistäytyi tupaan. Se oli nuori, jotenkin hyvissä vaatteissa oleva mies. Karoliinaa vähän hävetti, että jos se luulee hänen riidelleen, ja alkoi hyvin sävyisällä äänellä kysellä mistä vieras on.