— Vitsaksista niitä on tähän asti tehty, vastasi rohkein mies.
Vastaus oli voudin mieleinen.
— Niinhän minäkin olen kuullut, mutta ei tämä meidän Matti rupea niin suureen puuhaan.
Ukkojen ihmeeksi osasi vouti nauraakin sanojensa päälliseksi. Sepä koski Mattiin enemmän kuin monet nuhdesaarnat ja pyöräyttäen rekeään hyvin kipakasti porttia kohti, virkkoi:
— Jospa tässä minäkin opin, kun neuvotaan.
* * * * *
Todellakin oli Matti ottanut neuvon varteen, sillä hänellä oli iltasella metsästä palatessaan pieniä koivuvitsoja kuormansa päällä moneenkin rekeen saverikoiksi. Vouti olisi varmaankin ihastunut renkinsä edistymisestä, vaan hän oli virkatoimissaan. Mutta seuraavan päivän iltana hän jo sai tästä asiasta tiedon, vaikka toista tietä. Voudin virkahuoneeseen tuli lähikylästä eräs isäntä, joka ei aivan ensi kysymyksellä näyttänyt haluavan ilmaista asiatansa. Vouti kummasteli miehen käytöstä ja tiukkasi:
— Sanokaa vaan selvästi mikä on asia.
— Se on vähän ikävä asia, alkoi mies viimeinkin. Minun maaltani on otettu luvattomasti koivusia vitsaksia.
— Mitä se minuun kuuluu, tiuskasi vouti. Ei tämä ole käräjäpaikka.