— Joku tuttava sen kertoi, ja kun kuuli, että sinä olet mainio laskija, niin käski käydä sinulla laskettamassa.
Paavo oli harvoin tullut niin sukkelasti uunilta kuin nyt.
— Onko se sitä laskettanut muilla?
— En kysynyt, vaan on se sitä itse laskenut päässään monta kertaa.
— Vai päässään, naurahti Paavo. Semmoisia minä lasken useita yhden piipun palama-aikana. Ala jo sanella, niin kohta sen kuulet.
— Lasku on tällainen, alkoi Hartikainen. Kaukana meren takana on timanttivuori: peninkulmaa pitkä, peninkulmaa leveä ja peninkulmaa korkea.
— Nyt minä jo ymmärrän, että se on kuutiolasku, virkkoi Paavo kesken kiireen. Niitä eivät pojat puoletkaan pysty laskemaan, kun eivät tunne muuttolukua.
— Sinäpähän sen ymmärrät, myönnytti Hartikainen. Kerran tuhannessa vuodessa lentää tälle vuorelle eräs lintu ja hioo siihen nokkaansa. Kun vuori on hiomisesta kulunut loppuun, silloin on kulunut ensimäinen sekunti iankaikkisuudesta. Laske nyt se.
— Taitaapa olla pitkä lasku, tunnusti Paavo. Mutta jos vain jollain keinolla pääsen perille minkä verran vuori kuluu kerta-hiomisesta, niin kyllä minä sen lasken.
— Etkö usko yrittämättä.