METKA.
ENSI VUODET.
Metka ei ollut hänen oikea nimensä. Sen olivat sepittäneet koulutoverit, joilla on merkillinen halu väännellä kauneinkin nimi mitä jokapäiväisimmäksi. Tässäkään ei ollut kuin pari kirjainta alkuperäisestä nimestä, nekin nimen keskeltä, joka oli kauneimpia mitä almanakasta löytyy.
Metka oli siskoparven nuorin. Vanhimmat lapset olivat tyttäriä ja niin paljon vanhempia, että saivat veljen synnyttyä olla osallisina nimen valinnassa. Niinpä näiden ja vanhempien monipäiväisten ponnistusten perästä sai poika näin kuuluvan nimen: Klaus Klemens Wladimir. Kaksi ensimäistä olivat siskojen ja äidin keksimiä, mutta kolmannen lisäsi isä kenenkään aavistamatta, ajatellen että kolme nimeä näyttää komeammalta. Isä, ollen itsekin virkamies, toivoi pojan kohoavan korkeammalle kuin hän. Jospa tuo nimi kerran maailmassa saisi paikkansa Valtiokalenterin ensi lehdillä, niin siltä varalta on hyvä, että nimiä on kolme. Itse ei ollut saanut nimeänsä kohotetuksi varsin keskivirkamiesluokan tasallekaan. Syynä voi olla se, ettei suku ollut vielä kyllin etäällä talonpoikamaisuudesta. Lukanderit, joihin hän kuului, eivät olleet kohonneet etuoikeutettujen paikalle, mutta vähitellen ne tulevat kohoamaan. Isä näki jo nyt, että Klaus Klemensille muodostuu huomattavasti jykevämpi nenä kuin suvun muille jäsenille. Se oli hyvä merkki. Ja kun poika alkoi katsella ympärilleen ja sommitella ensimäisiä sanoja, oli tämän katseessa ja äänessä jotain valtiomiehen jylseyttä. Isä hymyili näille merkeille. Sisaret päinvastoin olivat huolissaan, kun ei heidän pieni veljensä taipunut lallattelemaan neuvon mukaan, vaan ärjähteli vastaan. Ja jos jolloinkin houkutuksilla ja namusilla saivat taipuvaiseksi, eivät sanat sittenkään lähteneet niin yhtäjaksoisesti ja "fiinisti" kuin siskot olisivat toivoneet. Pieni (lilla) Klemens, jota nimeä he suosivat, tuli heidän alituisen huolehtimisensa esineeksi. Jos muut alkuopinnot sujuivat hitaasti, niin seuratapojen oppiminen ja niiden noudattaminen teki pahinta kiusaa. Paikkakunnan nuoret herrat alkoivat käydä sisarusten kotona "fisiteillä", ja silloin olisi pikku Klemensin pitänyt olla niin tottelevainen ja huomaavainen kuin enkeli. Jos ei käytös ollut mallikelpoista, seurasi siitä vierasten mentyä monet neuvot ja varoitukset. Klemens ei osannut parempaa keinoa kuin että istui seuraavilla kerroilla äänettä ja liikkumatta jossain nurkassa. Mutta istuessaan hän toivoi sitä aikaa, jolloin saisi poistua mieleiseensä seuraan ja näyttää, että osaa hänkin haastella, vaikka ei niin sukkelaan ja liprakasti kuin nämä. Ja istuttuaan parisen vuotta latinakoulun penkillä alkoi olla tuttavapiiriä ja vapautta tarpeeksi asti. Klemens-nimi jäi kotona ja koulussa kuultavaksi, jolloin ei ollut mitään kiirettä, vaikkapa se lausuttiin ankarallakin äänenpainolla. Mutta Metka-nimen kuultua olivat huomio- ja toimintahermot heti liikkeessä. Kiireesti ei Metkakaan toiminut, mutta mitä tuli toimituksi ja sanotuksi, ne säilyivät toverien muistossa vuosikymmeniä.
MIKSEI METKASTA TULLUT KORKEATA VIRKAMIESTÄ.
Koska häntä oli syntymästään saakka ajateltu virka-uralle, vieläpä mahdollisimman korkealle, niin eihän sellainen harras ja sydämellinen toivo voinut olla kokonaan toteutumatta. Hän olisi kenties kiivennyt tuonnekin kaikkein korkeimmalle rapulle, senaattorin "salkun" hoitajaksi, mutta monenmoiset vastoinkäymiset pysäyttivät apulais-nimismiehen laukkuun. Pahin noista vastuksista oli kielen kampeluus. Hän oli puhetaidossa sukua vanhan ajan Moosekselle, joka tosin hoiti korkeata virkaa hänkin, mutta käyttämällä apulaista sanojen sepityksessä. Metkakin tiesi tämän. Olihan latinakoulun uskonnon opettaja monta kertaa ärähtänyt: sinä olet toinen Mooses, jolta ei saa suusta sanoja ei kiskomallakaan. Tästä ymmärsi Metka, että hänen olisi palkattava apulainen puhumaan. Mutta kun ei ollut veljeä, Aaronia, eikä olisi ehkä hyväksytty syrjäistäkään apulaista kouluaikana, ryhtyi hän korjaamaan ääni- elimiänsä lääkkeillä. Metkan koulukaupungissa ei ollut vielä näinä aikoina erityistä ääni-elinten lääkäriä. Kansa hoiteli muitakin tautejaan omatekoisilla kotilääkkeillä. Kaupungissa oli kumminkin erityinen tehdas, jossa valmistettiin lääkettä puhetaidon ja äänen vahvistukseksi. Koko sen maakunnan väestö, johon Metkakin kuului, harrasti näet erityisesti puhetaitoa ja käytti ahkerasti tehtaan lääkettä. Sitä sai lääkärin määräyksettä eikä ollut kallistakaan, ainoastaan noin 80 penniä entisajan "hallin" pullo. Tätä lääkettä ryhtyi Metkakin nauttimaan ja niin hyvällä menestyksellä, että puolueettomat asian arvostelijat, kuten koulutoverit, tunnustivat yksimielisesti hänen puhetaitonsa kohonneen moninkertaiseksi. Mutta mitenkäs opettajat ymmärsivät tämän edistyksen? Tietäähän tuon sanomattakin miten pöllöpäät ymmärtävät: Metka sai alituisia nuhteita ja varoituksia lääkkeen nauttimisesta. Salpasivatpa "karsseriinkin" lukkojen taakse, vaikka hän totuuden nimessä selitti nauttineensa lääkettä parantaakseen huonoa terveyttään. Uskoivatko nämä sitäkään! "Vielä sinä, juopporatti, puhut huonosta terveydestäsi: mies kuin mikähän syöttiläs." Tämä oli kyllä totta mitä ruumiinrakennukseen tulee. Mutta heidän olisi oppineina miehinä pitänyt ymmärtää, että terveyden hoito tarkoitti ääni-elimiä, jonka oppilas jätti häveliäisyydestä mainitsematta, koska "vamma" oli synnynnäinen. He vaan jankuttivat omaa "orteliaan", uhkasivatpa erottaa koulustakin, vaikka suvun hyvän maineen vuoksi lykkäsivät tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. Viimein he ryhtyivät uhkaustaan toteuttamaan, jolloin Metka pyysi erotodistuksen ja sanoi hyvästit "karssereille" ja koko koulupuuhalle.
KOULUSTA EROTTUA.
Noin kymmenen vuotta oli Metka painanut latinakoulun penkkiä, säännöllisesti kaksi vuotta luokallaan. Ei siis ollut ihme, että hän sieltä päästyänsä lepäili ja hoiteli terveyttään.
Isä, joka vielä eli, olisi kiirehtinyt valitsemaan jonkun virkauran. Mutta kun sisaretkin olivat menneet miehelään, niin ei Metka halunnut jättää isää yksinänsä. Hän otaksui kiirehtimisen aiheutuvan kunnianpyynnöstä nähdä poika virkamiehenä ja otti mielellään vastaan pienet nuhteet. Olihan jaloa olla vanhempansa luona vanhuuden päivinä. Ja Metka osasikin oikeaan.
Kun isälle tuli tuonen tuville muutto, ei tarvinnut ainoalle pojalle lähettää kiireellisiä sähkösanomia eikä ajaa kyytihevosia näännyksiin. Poika oli kotona ja kaikeksi onneksi aivan vuoteen vierellä, kun isä vetäsi viimeisen henkäyksensä. Hän vuodatti vilpittömiä murheen ja kaipauksen kyyneleitä ja ompelutti surunauhan takkinsa hihaan. Mutta eivät ulkonaiset merkit eivätkä kyyneleetkään antaneet kylliksi lohdutusta. Sydän kaipasi sisällistä lääkettä. Mutta vaikka hän sitä suun kautta lääkitsi vähintään kolme kertaa päivässä, yhtä hyvin pullahtivat kyyneleet silmiin ja pääsi syvä huokaus, kun tuttavat isän kuolemata mainiten ilmoittivat osanottonsa suruun. Ei häirinnyt sekään, että jalomielisimmät ystävät lausuivat suruvalituksensa monta kertaa samana päivänä. Vaikutus oli aina sama.