Hän oli vähässä ajassa saavuttanut ainakin velkaisten suosion. Mutta ei ole vielä koskaan elänyt ihmistä, joka voisi olla kaikkien mieliksi. Aina löytyy tyytymättömiä. Niinpä, kun hän matkan vaivoista väsyneenä lepäili ja hoiteli terveyttään, tuli tuon tuostaan asiamies kyselemään onko hänen saamisensa käyty perimässä. Jos ei ollut peritty, alkoivat rohkeimmat laususkella korvin kuullen moitteitaan.
Kaikista kiusallisin oli eräs vekselikauppias, vaikka Metka oli matkoillaan juonut hänenkin kanssaan veljenmaljat. Sillä oli perimisiä joka ilman suunnalla ja jos ne vähänkin viivähtivät, niin uhkaili tehdä valituksen. Muutaman kerran se oli erityisesti kärsäyksissä, niin ettei Metka malttanut kuunnella aivan äänettömänä, vaan virkkoi:
— Älähän tuossa joutavata jurise, kyllä minä käyn perimässä.
— Se ei ole joutavata, koveni mies. Minun saamiseni hukkuu sinne, jos ei peritä kiireelle… Miksi et kirjoittanut siltäkin Pekka Kanasen leskeltä, vaikka olit käynyt talossa?
— Kävinköhän minä, arveli Metka.
— Ei se edes muistakaan. Olit käynyt ja kysynyt, että onko se
Pekka-vainaja kotona.
— Ky… kyllä minä nyt muistan, myönnytti Metka. Kävinhän minä, mutta se ei ollut kotona.
Nyt jo vekselimies kiivastui.
— No etkö sinä… humalaisenakin älyä, ettei kuollut ole kotona, vaikka kävisit kymmenen kertaa kysymässä.
— Niin… niinhän se taitaa olla, myönteli Metka. Ky… kyllä minä nyt ensi matkalla perustelen sen asian tarkemmin.