— En minä tyydy siihen, virkkoi isäntä. Sinä matkustat pois tältä paikkakunnalta ja tuskin muistat milloinkaan suorittaa.
— Älä nyt epäile, kyllä minä muistan.
— Epäilen minä. Se on suoritettava heti.
— Sinäpä nyt… ei minulla ole rahaa.
— Silloin minä otan matkalaukkusi.
— Sama se… ota vaan.
Niin pääsi Metka taipaleelle. Mutta kun rahat olivat todella vähissä kannoissa ja tuokin luottoa lisäävä matkalaukku oli jäänyt ensimäiseen majataloon, täytyi hänen hankkia itselleen kyytimies, joka vei pitemmän matkan kuin mitä majatalosta annetaan. Hän oli liikemiesten sanontatavan mukaan "hyvittänyt" yhden velkamiehensä ja kun ei tullut monen peninkulman mutkaa, päätti hän "hyvittää" toisenkin ja käski kyytimiehensä ajaa Tuikkuniemeen. Tänne päästyä tuli isäntä vanhaa koulutoveriansa vastaan kartanolle ja alkoi kysellä minnekä nyt matka.
— Tulin vaan sinun luonasi käymään, selitti Metka. Satuin muistamaan, että minä olen sinulle velassa, ja kun olen kuullut, että muutamat velalliset kiertävät saamamiestään, niin tulin, ettet minusta sellaista luulisi. Ja maksahan nyt tuolle miehelle kyytipalkka.
Vanha koulutoveri maksoi aivan viivyttelemättä. Puoli kuukautta vierailtuaan virkkoi Metka:
— Kyllä sinä jo uskonet, etten minä kierrä saamamiestäni. Laitapahan nyt kyyti kaupunkiin.