— No milläs ne mitataan? kysyi Mauno vähän kiukustuen.
— Ennen vaikka puntarilla.
— Sinä sitä et osaa millään muulla kuin puntarilla, sanoi Mauno alkaen työlästyä. Silläkö ne halotkin jaetaan?
— No pysytäänhän, veli Mauno, sovinnossa loppuun asti, houkutteli Kusto. En minä voi panna mittakappaani hiekkaisiin potattiin, sillä ei sen tarvitse paljon kulua, kun se ulos mitatessa viepi useita jyviä liikaa. Mitataan vaikka pienellä vakalla ja sitten tähteet puntarilla.
Kusto piti hyvin kovasti puntarimitan puolta ja vasta sitten, kuin Mauno sanoi, että kaikki ihmisethän sillä nauravat, jos tietoon pääsevät, heitti puntarin pois ja tyytyi siihen, kun Mauno lupasi jakaa loput yksin potatin, ja niin se kävikin.
* * * * *
Veljes-eron päätyttyä pyöri Kuston päässä monenlaisia ajatuksia. Olisi pitänyt lähteä talon ostoon, mutta lumi lepäsi mailla ja esti näkemästä minkälaiset ovat niityt ja pellot. Toiseksi olisi ollut mentävä sulhasiksi, mutta morsian oli tuntematoin, ei edes nimeä muistanut. Kovin nukkavierut olivat sulhaisvaatteetkin, mutta sääli oli ruveta uusiakin laittamaan, kun ei ollut kotona kudottua vaatetta.
Viimein keksi Kusto keinon ja rupesi vasikannahkain ostelijaksi. Siinä sivussa oli hyvä tilaisuus katsella taloa itselleen ja käydä kysäisemässä, mikä sen morsiamen nimi on ja että olisiko siitä minkä verran etua talon ostoon.
Ensimäiseksi kierteli hän Jokijärven kylällä, tiedustellen yhdeltä ja toiselta sen seudun kaupan alla olevista maista ja pian hänellä oli jotenkin tarkat tiedot niistä. Täältä jatkoi hän matkaansa sille kylälle, jossa tuo hänelle neuvottu morsian-ihminen oli.
Vasikannahkoista ei Kustolla ollut erittäin suurta vastusta, sillä hän antoi kovin huokeat hinnat. Muumia kymmeniä niitä oli kumminkin kertynyt, niin että reen laidan yli häilyi koko joukko vasikanhäntiä, jotka ilmaisivat minkä liikkeen harjoittaja tässä oli.