Juurikan taloon mennessä liikkui Kustossa vähän rauhattomuuden väreitä. Kaikki olivat tuntemattomia ja naisia, nuoria jos vanhojakin, liikkui niin monta, ettei niistä päässyt mitenkään selville. Pinolta huomasi hän renkipojan ja siltä sopi parhaiten kysellä.
— Onko tässä talossa monta talontytärtä? kysyi hän pojalta.
— Onhan niitä neljä, sanoi poika.
— Entäs nuo toiset?
— Ne ovat muita talon ihmisiä.
Ei ikään tästä tule selvää, ajatteli Kusto. Hän ei ollut oikein rohkea näissä asioissa. Tärkeintä olisi ollut tietää, kellä niillä on perintömäärä tiedossa, mutta ei hän voinut sitä kysyä tuolta renkipojalta, se ei näyttänyt kylliksi totiselta.
Onneksi keksi Kusto keinon, miten pääsi itsensä naisväen puheelle. Hän pani vakkaan silppuja ja meni navetan puolelta etsimään niille lämmintä vettä kasteluksi.
— Oletteko talon ihmisiä vai palvelijoita? kysyi hän ensimmäiseltä naiselta, joka ammensi vettä.
— Siitä olen siltä väliltä, vastasi nainen.
— Kenenkähän luvalla täältä saisi vettä, arveli Kusto ja katseli uteliaana puhuteltavaansa.