— Minä 15 penniä.
Kusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset pudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa rahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta. Ja totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi aina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia ja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti epäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui pian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla rahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin että hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain poiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset; aikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun tuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki "ruumiilliset työt", niin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin juoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä maksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse toimitti sitten marjat kauppapaikkaan.
Talo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän ja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin asustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen maahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain lomassa pitämässä puoliansa.
Muutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään lyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi keskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että vartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset kaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä päivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät joutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina kotiinsa.
Illan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen nivakka puolukoita.
— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.
— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen!
Riihi on palanut!
Samassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse.
Mutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.
— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä, päätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.
Kustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja rukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin viimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli hiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan monta "lestiä" hiiliä.