— Oikein on.
— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.
— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.
Jos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä jotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa rahat käteen.
* * * * *
Muutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän oli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään laimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää. Tähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin ostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä löytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.
Kun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden alulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja toivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu sieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät vastaan ja kyseli:
— Antaako ne teille penniä palkasta?
— Antaa, antaa, selittivät lapset.
— Minä saan 10 penniä.