Eikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi toveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan ja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut tulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin jälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että kyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen, hajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta näyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu muuttui samassa hyväksi.
Riidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumis-suritukset loppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin. Yksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin rohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään pystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen. Yksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin siinäkään laulua "lukkoon" asti lauletuksi.
Keskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen asukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta vaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään. Toispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään enää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla mitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri viereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen kuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä, ennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai yksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas suritusta kuului kaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä lentoliikkeitä.
Muut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä, kun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana. Viimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin yhtyneet.
Syksyllä ja keväällä.
Kesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta oli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut ensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista soljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen vastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo vesi otsalta ja janotti armottomasti.
Aukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota tekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa kiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli vesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta lähdevettä.
Astuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu, sisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia vitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo kehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita oksia lattialta.
— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo seisauttaen rukkinsa.
Mies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa katselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan ainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella ja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.