— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti olevan puheliaampi miestään.
Myönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi katsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.
— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi vaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä lukeakaan.
— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin kehoitukseksi.
— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue sitten Isämeitä.
Pitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan Isämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se viimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi ollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun lähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua, että toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.
— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?
— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.
— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen koettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan lypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille lapsille.
— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin lisätä, kun tulee lantaa enemmän.