— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen nureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata, että tahtoo monesti kylläksi käydä.
— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa. Ja löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei tarvitse vettä kaukaa vetää.
— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa ylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän vesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun vaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.
— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi, vastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla ajalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras aika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa rahapennin ja toisen.
— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun se täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään lehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun vaan saan pitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä kipene voitakin myötäväksi.
Syrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan mielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja toivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin alakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan. Tulin ajatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma perhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille. Äänetöinnä iski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa ääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.
Kopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille ja läksin jatkamaan matkaani.
* * * * *
Oli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin ajettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin pitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman vaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin vilaukselta. Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan kaikui ja mielet olivat hilpeinä.
Matkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen suistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja tiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone käyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan kupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua jalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.