Mutta tuolla katuvierellä oli jotain erityisempää, sillä useampi seisahtui siinä ohi mennessään ja pari pientä poikaa eivät näkyneet raskivan siitä erotakaan. Päätin tehdä pienen mutkan ja kulkea tuon kautta. Viittavälin päästä näin että ihminen siinä on ja aivan tuttu mies onkin.
— Mikä tekeminen teillä siinä on, sanoin pojille.
— Me on tuota Hessua pyydetty kilvan juoksuun, kun se kehui meille piisaavansa, ilakoivat pojat.
— Ehkä on parasta, että erootte pois ja juoksette keskenänne, neuvoin pojille.
— Niin, niin… sammalsi Hessu. Kyllä minä jos lähtisin… vaan en minä nyt lähde… tässä on niin lämmin ja hyvä olla…
Lämmin siinä kyllä oli, mutta muuten ei olo erittäin hyvältä näyttänyt. Alustana oli mukulakivistä laskettu katukäytävä ja tyynynä rakennuksen kiveys, jonka nojassa pää retkotti epämukavassa asemassa. Avonainen, melkein tyhjäksi juotu punssipullo seisoi vierellä odottelemassa, saadakseen ystävälleen tehdä viimeisen palveluksensa. Mutta tuo ystävyys teki sen ettei ollutkaan enää voimia nousta ylös jatkamaan matkaansa. Siinä hän nyt vietti sunnuntain ihanata aamupäivää, yltä ja päältä likaisena, kun oli vieriksinyt yönsä milloin missäkin soukkelossa.
Tuli taas toisia ohi kulkevia ja joku virkkoi:
— Siihenpä on suutari uupunut. Eikö lähdetä kirkkoon?
Sen verran oli Hessussa vielä tolkkua, että tajusi hänelle puhuttavan ja tehden onnistumattoman ylösnousu-yrityksen, rupatteli:
— Kissa ryökäs, kyllä minä pääsen, jos vaikka kirkkoon, vaan en minä niiden pikku poikain kanssa…