Taavettia alkoi vaivata vanhuuden heikkous. Muutamana talvena vei jo niin voimattomaksi, ettei jaksanut metsään mennä, vaan täytyi jäädä makailemaan. Nuorempana hän ajoi vähät sairaudet pois tervavedellä, mutta nyt ei ollut siitäkään apua, vaikka kuinka olisi kulautellut.
Muut arvelivat tautia kuoleman sanansaattajaksi ja Taavetti myönsi aivan levollisesti, että voipipa olla.
Kohta oli kinkerit naapuritalossa ja yleisen tavan mukaan hommattiin pappi käymään sairaan luona. Taavetti kun ei ollut mikään ulkokullattu, niin ei hän tekeytynyt tavallista huonommaksi, vaan nousi seisalleen tekemään papille tervehdyskumarruksen ja jäi sitten istua karjottamaan, kopistellen siinä puhetta alotellessa piippuansa.
— Onko se Hynynen halunnut minua puheelleen? kysyi pappi hupaisella äänenpainolla, kun näki ettei sairaansa tila ollut huolestuttava.
— Niinhän sitä tässä tuumattiin, vastasi Taavetti väännellen piippunsa vartta.
Ehkä oletkin äijä muiden kehoituksesta kutsunut, ajatteli pappi ja kysyi:
— Onko ne synnit ruvenneet omaatuntoa vaivaamaan?
— Ei nuo erittäin, vastasi Taavetti yhtä yksinkertaisesti, kuin jos jalkain kolotuksesta olisi ollut kysymys.
Papilta yritti päästä röhänauru, mutta sai kuitenkin pidätetyksi ja arveli:
— Ei taida syntiä ollakaan.