— En sanonut erittäin mitään, olin hyvilläni, kun sain omani.
— Jo minä olisin sanonut ja sanon, kun näen, että semmoista lähimmäisen rakkauttako hänellä on, ettei sitä suurina juhlinakaan riitä kuin toiselle puolen kirkon, puhui emäntä kiivastuen vääryyttä vastaan.
— Elä mene sanomaan, kun antoi pois, houkutteli Varonen.
— Vaikka kolmasti, sanoi emäntä pysyen aikomuksessaan. Niin häpeemättömälle rosvolle täytyy sanoa suoraan. Nyt sinä kyllä sitä puollat, vaan entäs kirkolta tullessa? Muisteleppas…
Varonen jäi äänettömäksi ja poistuessaan mutisi, että aina sillä tuolla eukolla on muistuttamista, kertoipa sille onnesta tai onnettomuudesta.
Oja-Taavetin lasku.
Taavetti Hynystä kutsuttiin kylän kesken Oja-Taavetiksi, vaikka hänen työaloihinsa kuului halon hakkuu, aitojen latominen ja niityn raivuu yhtä hyvin kuin sekin, josta olivat arvonimen johtaneet. Kaikissa näissä töissä oli Taavetti täydellinen mestari. Ojaa luodessa hän ei kaivannut reunuspuita, se syntyi silmätarkalta tarpeeksi suora, samoin halkopinot ja aidat. Mitä taas niityn raivaamiseen tuli, niin siitä sai olla varma, ettei Taavetin tasoittamia jälkiä niittäissä viikate juuriin tarttuillut.
Työn kunnollisuuden lisäksi oli hän palkan suhteen tuiki kohtullinen, eikä koskaan erehtynyt liikoja vaatimaan. Rahasta ei ollut puhettakaan, kaikki maksun määrät tehtiin jyvissä. Puolitoista kappaa päivältä omin ruokinsa oli Taavetin taksa työpalkkaa määrätessä ja harvoin se siitä sivuutti. Ei hän tarvinnut kuin kerran kävellä latoalan yli, kun tiesi sanoa montako kappaa kantojen vääntämisestä pitää tulla. Ja kun työ tuli tehdyksi, näkyi heti että lasku sattui paikalleen.
Moni isäntä piti Taavetin niin uskottuna, etteivät käyneet itse mittaamassakaan työaloja, uskoivat sillä miksi Taavetti ne ilmoitti. Eikä näistä koskaan tullut jälkipuheita.
Mutta tätä heidän ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä, se vei lopputilissä Taavetin saalispuolen kovin vähäksi. Tämä tuli ilmi seuraavalla tavalla.