— Tässä on jo ryypättynäkin, sanoi Tenhunen liikahdellen entistä kepeämpänä. Minun jo haluttaisi päästä vähän venskailemaan sen herran kanssa. Pian siitä selvä tulee mistä maasta hän on. Onko sillä parta?
— Ei, ei sillä ole partaa.
— Ei se sitten ole venäläinen, jos ei liene poika loppi. Ja kyllä minä venäjän ja ruotsin kielistä tunnen eroituksen, mutta jos se on saksalainen tai englantilainen, niin niistä minä en ymmärrä mitään ja silloin ei auta muu kuin selvä suomi… Tokko sinä osaat yhtään sanaa ruotsia tai venättä?
— En kerrassa yhtään.
— Minä niitä paukauttelen. Jos arvelee ruotsalaiseksi ja sanoo, että "huru mykky", niin silloin se alkaa mongertaa vastaan, jos ymmärtää. Ja jos luulee venäläiseksi, niin heti se alkaa niesnittää kun sanoo "trastuit, harassoo". Jos taas sattuu, että ruotsalaiselta yrittää unehtua otokset maksamatta, niin heti se puistaa lantit, kun sanoo: "ikke petaalar, myntit tänne". Ja pianpa kääntyy venäläinenkin kun muistuttaa että "tengat hospotai".
Tenhunen innostui näitä kielinäytteitä tehdessään niin, että kävellä humaili ympäri huonetta. Savolainen istui paikoillaan pöydän päässä ja naurahteli rauhallisesti. Hän oli nuorempi mies kestämään ryyppyjä ja käytti jo viimeseltä toverinsa liikkeellä oloa hyväkseen, kaatamalla sen lasiin uutta, vaan ei omaansa.
Jopa viimeinkin tuli apumiehelle kiire.
— Tässä päihtyy hiiteen ja kylvöt jääpi tekemättä. Nyt jos et aja ylös, niin minä lähden… Vai etkö sinä uskalla? Missä huoneessa se nukkuu? Kyllä minä uskallan… Minä sanon että "moron herrar!"
Hän seisoi niin juhlallisessa asennossa kuin ainakin suuren herran vastaan ottaja. Savolaisen ei käynyt enää viivytteleminen.
— No nyt se katsotaan, sanoi hän, nousten seisalleen. Se nukkuu tässä viereisessä huoneessa. Minä aukasen hiljaa oven, niin katso sinä, naapuri, minun olkapääni ylitse, että minkä maan mieheksi tuon arvaat.