Tenhunen asettuu aivan selän taakse, olkapään yli kurkoittamaan, kun
Savolainen väänsi lukkoa auki.
— Katsos veitikkata, puhui oven avaaja, tirkistettyään ensiksi oven raosta. Se on vetäytynyt minun vaimoni viereen.
Samassa aukasi hän enemmänkin ja Tenhunen näki ihmeekseen, että siinä naapurin emännän vieressä lepäsi pieni, kapaloon kääritty olento kaikessa rauhassa.
— Semmoistako se olikin, sanoi hän ja tarrautui toverinsa kaulukseen. Nyt jos olisit vähänkään pahempi naapuri, niin nyt saisit korvillesi, että soisi.
— Elä veikkonen, elä veikkonen, houkutteli Savolainen. Enhän minä valehdellut. Kyllä se on ummikko ja mennä yönä tullut.
— Niin, niin, vaan minua ei ole vielä ikäpäivänäni saatu näin pitkältä narratuksi, ja sen vuoksi se läheltä piti, etten antanut sinua korvalle.
— No, eiköhän tuo sillä asetu, jos ryypätään vielä tämän herran terveydeksi, että se jäisi tähän pitemmäksi aikaa.
— Onko se edes poika? kysyi Tenhunen, kiukuissaan,
— Aivan varmasti, vakuutti Savolainen kohennellen lasia naapurinsa eteen. En minä ole valehdellut yhtään.
— Elä edes puolustele itseäsi. Mutta kun tuo on poika ja vielä ensimmäinen sinulla, niin ryyppään häntä.