— Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.
— Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos tässä virantelee.
— Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.
— Hyvä sitten, sanoi Laulainen.
Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin, niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti ostaa kaksi.
Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta. Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän kysyi hiljaa toimittajalta:
— Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?
— Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa, vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä — no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta — opettaja Laine ei siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?
— Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi
Laulainen uteliaana.
— Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä ravintolasta löytyy.