— Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.
Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.
Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen alkoi astella rantaan toisia teitä.
HUVIMATKALLE LÄHTÖ.
Virtasalmen kirkonkylän laivalaiturilla ei ollut koskaan ennen kävellyt niin monta valkolakkista kuin nyt huvimatkalle lähtiessä. Muu kansa oli kyllä enemmistönä, mutta he antoivat kaikessa etusijan näille maantoivoille, jotka taas kohteliaina palvelivat kunniavieraita, varsinkin naisia, jotka joko sukulaisina taikka tuttavina olivat tulleet heidän juhlaansa osaa ottamaan. Nauhoilla merkityt marsalkat kulkivat ohjailemassa huomatuimpia vieraita suurempaan laivaan, joka oli kaikin puolin mukavampi ja johon juhlien ajaksi tilattu soittokuntakin asettui torvineen ja telineineen.
Laulainenkin tähysteli vielä viime hetkessä kunniavierastaan, mutta turhaan. Ei hän tästä enää erittäin pahoillaan ollutkaan. Tälle matkalle näkyi tulevan melkein kaikki hienoa, oppinutta väkeä, joiden joukossa häntä olisi ehkä hävettänyt seurata Annaa niin uskollisesti kuin oli kirjeessä aikonut.
Laivan lähdön edellä tuli kiire, kenelle antaisi tuon joutavan piletin. Jos olisi Juutinen tullut, taikka kuka muu siitä talosta, mutta ei näkynyt. Jo tapasi erään talollisen pojan, jonka kotona olivat viime matkallansa olleet yötä, mutta sekin oli ennättänyt ostaa. Viimein hän huomasi katselijain joukosta virkaveljensä, opettaja Mantusen, joka oli Laulaisen siirtyessä suurempituloiseen pitäjääseen saanut hänen entisen paikkansa hyvin vähillä oppitodistuksilla. Laulainen tiesi että Mantunen on tästä hyvin kiitollinen ja päätti ilauttaa lisää, tarjoamalla ilmaiseksi piletin huviretkelle. Hän pujotteli kiireesti virkaveljensä luokse ja tervehtiessään ilmoitti asian. Mutta siihen sijaan että Mantunen olisi ihastunut, hän näytti säikähtävän yhtä paljon kuin jos hyvin vaarallista ja kiellettyä tavaraa olisi hänelle tarjottuna.
— En mitenkään minä voi ottaa ja tulla, sanoi hän hätäisesti. Minä vaan tulin kiireelle käyttämään näitä lapsia täällä, kun ne niin kovasti halusivat kuulla torvilla soitettavan. Tottahan ne soittavat lähtiessään. Laulainen katsahti virkaveljensä lapsiin, jotka isänsä takinliepeessä kiikkuen kurkistelivat lähtevän laivan kannelle.
— Kohta ne soittavat, sanoi hän kiirehtien pienemmän laivan luokse, johon oli aikonut mennä.
Siellä hän tapasi äskeisen pojan, jolle ihmetteli: