— On tämä merkillistä, ett'ei minun pilettini kelpaa kellekään.
— Täällä olisi yksi neiti, joka tulisi mukaan, mutta ei ole ennättänyt ostaa pilettiä, sanoi poika.
Laulainen punastui kuullessaan neitiä mainittavan. Olisiko hänen kaivattunsa sittenkin joutunut. Mutta kohta hän huomasi toivoneensa liikaa, sillä esiin tuli aivan toinen neiti, Kierremäen Vannisen tytär, Viliina. Kotonaan oli Laulainen puhutellut Viliinata nimeltään, mutta näin joukkopaikassa täytyi tehdä, poikkeus ja hän kysyi tervehtiessään:
— Tekö tarvitsette piletin?
— Kyllä minä ostaisin, jos vaan saan, virkkoi Viliina. Laulaisen ajatuksissa vilahti miten tehdä: ottaako maksu eli ei? Ukko Vanninen oli kiskonut korkeimmat hinnat kaikesta, joten ei ollut mitään kiitollisuuden velkaa. Mutta kun oli muillekin tarjonnut ilmaiseksi, niin hän päätti olla johdonmukainen ja virkkoi:
— Ei tämä ole myytäväksi. Ostin vaan Juutilan isäntää varten, kun hän lupaili tullakseen, mutta koska ei näy, saatte ilman mitään maksua.
— En minä ilman tahtoisi, sanoi Viliina arkana.
— Kyllä minä sen uskon, mutta muutenkaan ei, ennen heitetään järveen.
Viliina otti piletin.
Laulainen alkoi tuntea tulevansa hyvälle tuulelle, kun oli päässyt erilleen tuosta mieltä vaivaavasta piletistä. Ja nähdessään, kuinka kiitollinen Viliina oli, olisi hän melkein katunut, jos joku toinen ennätti ottaa.