— Nämä ovat niitä "tuhanten rantain partahia", joita ihanuutta uhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen runoilija laulaa että "joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei puutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne hymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan mitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan. Osa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että näiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He eivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi, vaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät tunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä katsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene, taikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja katsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon laivan perässä.
— Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa, vaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt valkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit kansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me samoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen laulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on toteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että "Olet maamme armahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa".
Kaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta värssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan reippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään siitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa nousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen viljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain asuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman kaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo mustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden puita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin umpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen miehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka liittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita. Olisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi "täss' auroin miekoin miettehin isämme sotivat" ja antaisi samalta paikalta ylioppilaalle pienen letkauksen.
Nämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden keskusteluja.
— Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti ylioppilaalta.
— Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin kaunis, selitti tämä.
— Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?
— Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon helmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.
— Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.
— En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas onnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota se on, jos puheessa oli jotain kaunista.