— Sitä samaa se hupattaa jokaiselle poikamiehelle.
— Onko Samulillekin?
— Joka näkemässä toki. Ja harvoinhan se muualla näkeekään kuin täällä enolassa käydessä.
— Ketä se Samulille?
— Se esittelee niin sopimattomia, etten minä viitsi mainitakaan, sanoi Samuli.
Laulainen katsoi opettaja-arvoaan alentavaksi udella kovin tarkkaan nuorten asioita, eikä jatkanut enään.
Kohta loppui metsä ja kylä tuli näkyviin. Se oli jotenkin korkean ja kaarevan mäen läntisellä ja eteläisellä rinteellä. Matkamiesten tullessa lännestä päin oli läntinen rinne aivan edessä ja sinne ylhäälle, puiden latvoihin paistoi vielä laskeva aurinko. Alhaalla oikealla näkyi soikea lampi, jonka tyyneen pintaan kuvastui rannalla kasvavien koivujen puoliksi lehdittyneet varjot.
Kylässä vallitsi sunnuntai-illan hiljaisuus. Mäeltä juokseva pieni puro teki jossain kiven kolossa pienen hyppäyksen ja sieltä kuului hiljainen kohina.
— Tämäpä kylä näyttää olevan hyvässä suojassa taivaan tuulilta ja myrskyiltä, ihaili Laulainen.
— Onhan tämä, myönnytti Samuli. Ei tänne tule hallakaan ensimäiseksi. Marjojakin tänne tulee aina ja niitä syömässä minä käyn täällä joka kesä. Tämä ensimäinen suurin talo, lähinnä lampia, on enola; tämä ylempänä vasemmalla on se Hukkala. Sinne menisi tie tästä suoraankin, vaan ei meille tule suurta mutkaa jos mennään tästä Alapihan kautta.