Laulun loputtua pitivät muut puheensa, mutta ei Juutinen.
— En minä ymmärtänyt tuosta laulusta yhtään sanaa, sanoi hän.
— Mitäpä niistä laulun sanoista, kunhan on sävel kaunis.
— Sanoja minä kaipaisin, kun ihmiset laulavat, sanoi Juutinen.
Lintujen laulua kuunnellessa on toisin.
— Kyllä täällä kuullaan kohta sanojakin, hyvitteli Laulainen.
Sanoilla hän tarkoitti puheita, joiden pitäjiä maisteri Eskola oli kehunut edeltäpäin.
Laulun perästä alkoikin avaus- ja juhlapuhe. Nyt oli Laulaisen silmät ja korvat auki näkemään ja kuulemaan, mitenkä oikein puhutaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ottaa oppia vastaiseksi, ainoastaan päästä selville siitä, mitenkä olisi pitänyt puhua. — Niin, niin, aivan oikein: isänmaan onni ja tulevaisuus riippuu siitä ja siitä. Kauniita sanoja, vaikka ei mitään ihmeellisiä. Mutta siinähän se on pääasia, että on oppinut ja uskaltaa noin rohkeasti katsella kaikille suunnille ja viittailla käsillään, eikä puhu mitään — itsestänsä. — Niin, siinä se on koko juttu. Paremmin ne oppineet ymmärtävät kaikki asiat, yksin sekin juoppo kandidaatti.
Arpojen ostotouhun aikana hupenivat Laulaisen toverit niin, että hän jäi Juutisen kanssa kahden. Sattumalta he tapasivat Kierremäen majatalon Viliinan, joka pysähtyi tervehtimään ja virkkoi:
— Minun täytyy vielä kiittää opettajaa siitä huvimatkalipusta. Luulin sitä laivalipuksi, mutta sillä syötettiin ja juotettiin ilman eri maksua. Olisin jo tulomatkalla kiittänyt, vaan en tavannut mistään.
— Ei tuo yksi ruoka-ateria ansaitse monesti kiittää, vastasi Laulainen. Niitä on tullut harvoin tarjotuksi kellekään, vaikka olen itse elänyt vuosittain suurilla kiitoksilla. Tälle isäntä Juutiselle siitä saisi kiittää, se kun oli häntä varten varattu.