— Vai niin, vai käytetään täällä näinkin kaukaa kansakoulussa, ihmetteli Laulainen.
— Ei täällä ole muita käytettynä, virkkoi Samuli.
Nämä Samulin puheet menivät siihen suuntaan että Anna oli poikkeus muista ja Laulainen johtui ajattelemaan että tämä saattaa olla sama, jota Juliana esitteleekin enolassa käydessä hänelle. Ja jospa siinä on, vähästä sukulaisuudesta huolimatta, perääkin. Kovin mieleistä oli Samulista kirjalaukun kantaminen, vaikka isäntä oli siihen rengin määrännyt. Marjat eivät olleet näin keväällä houkuttelemassa. Muu siinä saattoi olla, eikä ollut ihmekään, sillä tyttö näytti jotenkin kauniilta.
He olivat jo tulleet Hukkalan kartanolle. Täällä ei heitä kukaan huomannut ennen tupaan menoa, jossa joukot istuivat illallispöydässä. Isäntä Hukkanen, jörön ja karkean näköinen mies, istui pöydän päässä ja muutamia suupaloja puraistuansa tuli tervehtimään ja pyytämään kammariin.
— Minä en enää malta, sanoi Samuli ja nousi jättämään hyvästit opettajalle.
— Yönselkäänkö aijot? kysyi Hukkanen.
— En sen etemmäksi kuin tähän enolaan, selitti Samuli.
— On meilläkin unta ja leipää yhden yön ajaksi, kehui isäntä.
— En minä sitä pelkää, vaan kun on enola näin lähellä, niin menen sinne, selitti Samuli myöntymättä.
— Kyllähän minä sen arvasin, että sinne sinä menet.