— Nyt meillä ei ole kiirettä. Hiottele sinä itseäsi, minä ajan partani. Veitsi on kulunut niin vahvaksi, ett'ei sillä kärsi kylmässä ajaa. Kyllä tämä täällä ottaa, jos sinäkin tarvitset. — Minä ajoin jo tänä aamuna, sanoi Laulainen.
— Onhan tuossa ylähuulessa oikein nähtävästi.
— Se on siihen jätettynä tahallaan, naurahti Laulainen.
— Ajaisit siitäkin pois, houkutteli Mantunen niin ystävällisellä äänellä kuin äiti houkuttelee lastansa tulemaan pois sellaisesta paikasta, josta ei voi mennä käsin ottamaan. Monelle ovat nuo viikset niin alituisena ylpeyden esineenä, että sukivat niitä lakkaamatta kuin kukko pyrstösulkiansa, ja ruokakin niihin tahrautuu.
— En minä ole osannut heillä ylpeillä, vastasi Laulainen hiljaa.
Mantunen oli ryhtynyt partaansa ajelemaan ja Laulaiselle jäi painostava tunne, kun se ei hänen puolustukseensa vastannut. Olisiko ajatellut, ett'ei vastaus ollut aivan totta. Ottaneeko sitten puheeksi kun pääsee partaansa ajelemasta. Mutta ei ottanut. Alkoi vaan iloisesti kysellä löylynlyönnistä ja muista kylpyyn kuuluvista asioista.
Saunasta palattua tulivat talon joukot yksiin puheisiin ja näiden kysellessä toisen pitäjän asioista meni aika pitkältä iltasen syönnin jälkeen. Viimein menivät talon joukot nukkumaan ja he jäivät kahden.
Mantusesta oli yhäkin ihme, että he täällä salon perukalla ovat yhteen joutuneet ja kysyi:
— Aivanko minua tavataksesi hiihdit tämän pitkän matkan?
— Onko tämä mikään kumma matka näin hyvällä kelillä, sanoi Laulainen. Läksin vaan, kun aika kävi kovin pitkäksi istua yhdessä paikassa. Tahtoo toisinaan ikävä vaivata täällä pitkillä perukoilla, joista ei pääse moniin viikkoihin katsomaan joukkoansa, ovatko ne terveinä vaiko sairaina. Olen tänä talvena ajatellut monta kertaa, että kyllä nämä ammatit saisivat olla nuorilla, yksinäisillä ihmisillä, joilla ei ole kotijoukoista huolta.