— Elä puhu niin, pyyteli Mantunen. Meidän täytyy uskoa joukkomme Jumalan varjelukseen. Ja mitä taas siihen tulee, että nämä virat olisivat yksistään nuorilla, niin ei sekään ole oikein. Nuoret ovat heikkoja lankeamaan, sillä täällä löytyy, kuten katekismuksessa sanotaan, "monta kiusausta ja synnin tilaisuutta". Siitä seuraa sitten sellaisen opettajan ylönkatsominen ja heidän oppinsa halveksiminen.
— Onhan se niinkin, myönnytti Laulainen. Mutta en minä luule opetustani pahasti halveksitun yksinäisenäkään ollessani.
— Eihän tässä olekaan sinusta puhe, huomautti Mantunen. Niitä on monta muuta heikompata ja kurjempata, joiden opetusta halveksitaan käytöksen tautta ja jos näiden varaan jätetään, niin ne saattavat nämä koulut vihatuiksi, niinkuin jo on käynyt muutamissa paikoissa.
— Ne ovat tekosyitä, sanoi Laulainen. Muista syistä ne vihaavat jos vihaavat. Niin luulen, ett'et sinäkään olisi koulun mainetta turmellut nuorenakaan ollessasi.
— Voi, hyvä ystävä, huokasi Mantunen. Sinä et tunne minun nuoruuteni aikaa. Minä olin niin maailmanmielinen, että kyllä minä olisin turmellut pahemmin kuin kukaan toinen.
— Ilman luulottelet, naurahti Laulainen. Sinun maailmanmielisyytesi ei ole mahtanut mennä mainioihin.
— Minun täytyy kertoa nuoruudenaikainen elämäni, koska sinä noin sanot, päätti Mantunen. Sanot minun luulottelevan itseäni pahemmaksi kuin olen, mutta kyllähän kuulet. Olen syntyisin pienen talon poika, vaan kun isä kuoli, ja äiti meni toiselle miehelle, myötiin talo ja niin jäin vähän jälkeen rippikoulun käytyä omaksi herrakseni. Ja nytkö maailma otti minut hartioillensa oikein lempilapsenaan. Ei pidetty niissä kuuluvin yhtään nuorten kokousta, ei pienintäkään kihausta, jossa en olisi ollut mukana ja jossa ei olisi minua kaivattu. Olin taituri kaikissa tansseissa, kaikissa tanssisävelissä, kaikissa lauluissa ja loruissa, tarvittiinpa niitä missä tiloissa hyvänsä. Herjauslaulujen sepittämisessäkin olin sellainen mestari, että oikein palkan edestä niihin pyydettiin, niinkuin hyvääkin virkamiestä. Tämä retkuminen oli minun ainoa työni. Perintöni oli kyllä holhoojan takana, mutta söin ja tuhlasin velkarahoja, olihan niitä, jotka antoivat, kun tiesivät kohta saavansa takaisin ja juottelin hyväntekijäisistä.
— Eipä uskoisi todeksi, jos toinen kertoisi sinusta samaa, ihmetteli jo Laulainen.
— Niin, ja ikävin puoli on vielä kertomatta, huokasi Mantunen. Ymmärtänet, ett'ei sellaiselta vimmatulta puutu naisystäviäkään. Mutta enhän minä toki joutanut pitkään katsomaan samoihin. Kaikki ne olivat muka halpoja minulle. Toiset olivat rumia, toiset köyhiä, ja muutamat eivät osanneet mieleisesti tanssia. Tämä nykyinen vaimoni oli sitten myöhempinä vuosina olevinaan kaunein ja mieleisin, vaan se herra, jota palvelin, ei hyväksynyt sellaista pysähdystä että ottaisin hänet vaimokseni, vaan alkoi kuiskutella että annan jäädä tuonkin ja rupean pyrkimään joksikin herraksi. Ja sitten minä lähdin perintörahojeni tähteillä oppia hakemaan, enkä tiedä mitä tuhlaajapojan teitä olisin vielä harhaillut, mutta sairastuin isoonrokkoon, niinkuin näet näistä kasvoista. Minua lyötiin silloin kovasti sen isän vitsalla, joka ei anna itseänsä iankaikkisesti pilkata.
— Eihän tuo loppu ollut niinkään surkeata, huomautti Laulainen.