— Kyllä tuo oli tarpeeksi surkeata, sanoi Mantunen. Mutta oliko se sekään vielä loppu. Ei vihollinen heitä niin hevillä. Se pukeutuu valkeuden enkeliksi, jos ei muu auta. Nytkin se, kun ei enää voinut mairitella rikkaaksi ja kauniiksi, alkoi uskotella hurskaaksi, jolle entinen tanssitoveri ei enää kelpaa vaimoksi. Olin näet päättänyt vähänkin korjata entisiä huonoja jälkiäni. Hävettää sanoa, mutta eipä omatunto tahtonut jaksaa pitää puoliansa tässä taistelussa. Ja uskotko sinä: tuo sama vihollinen hiipii vielä nytkin syyttämään vaimoani suruttomaksi ja imartelemaan minua, ikäänkuin olisin jotain. Ymmärrätkö, että tämä on ollut surkeata.
Laulaiselle tämä oli jotenkin syvällistä käsittää ja hän vaan yhähteli vastaukseksi. Sen ymmärsi Mantunen ja virkkoi:
— Saat olla iloinen ja kiittää Luojaasi, ett'et ole nuoruudessasi joutunut sellaisille teille kuin minä raukka.
— Elä nyt niin sano, virkkoi Laulainen. On meillä kaikilla syytä pysyä puplikaanin paikalla. Sinua ovat kyllä heitelleet nuo ulkonaiset synnit, mutta johan huomasit tuolla saunassa, että minussa on kiinni sisällinen ylpeyden synti ja onko se sen parempi.
— Nuoko viikset, hymähti Mantunen. Se nyt on tyhjän arvoinen asia minun harhailuihini verrattuna. Minua kiusaa sama ylpeyden synti. Monta kertaa on kuiskutellut, että anna parran kasvaa, jotta nuo rokonarvet peittyisivät. Mutta minä olen sanonut vastaan, että anna niiden olla peittelemättä, ne ovat minun rakkaimmat muistomerkkini, jotka tahdon kantaa kaikkien näkyvissä. Ne ovat isän vitsan jälkiä, armonosoitusmerkkiä, joista olen elämäni loppuun asti kiitollinen.
— Siinäpä se on, että sinä osaat olla kiitollinen kaikesta, sanoi Laulainen. Toisin on minun laita. Minä nurisen kovasti, jos ylpeyteni pyrstöä vähänkin katkaistaan. Voi, miten monta aikaa harmittelin siitäkin, kun ensin ylpeydessäni menin puhumaan siellä Virtasalmelaisten huviretkellä oppineille herroille ja ne sitten nauraen käänsivät selkänsä!
— Niinkö ne tekivät. Sepä oli hyvä opetus, virkkoi Mantunen iloisesti.
— Oli se hyvä opetus, myönnytti Laulainen. Ja silloin minä ymmärsin lopettaa nimenmuutto-aikeenikin.
— Sinä olet kuin helläsuinen varsa, joka pienestä nykäyksestä pysähtyy, iloitsi Mantunen ystävänsä puolesta. Minua on täytynyt hallita pakko-kuolaimilla.
Laulainen olisi halulla maininnut Leppämäen koulujupakan, miten siinä hänen ylpeytensä pyrstö katkaistiin melkeinpä kokonaan, mutta tässä oli tuo Annaa koskeva kohta ja sitä hän ei suonut kenenkään tietävän, sillä siitä olisi voinut hänen hyvä ja uskollinen vaimonsa pahastua.