Hän halusi vaihtaa puheenainetta ja kysyi:
— Mitenkä se sinun haudankaivajaksi rupeaminen oikeastaan päättyi? Kysyinhän minä jo silloin samana kesänä sitä asiata, mutta vastasit vaan, että Jumala on auttanut toisella tavalla, vaikka ensin koetteli.
— Niinhän minä vastasin ja oikein se oli vastattuna, vaikk'ei sitä sellaisenaan selvästi ymmärrä, enkä ruvennut silloin pitemmältä selittämään, kun oli muita kuulemassa, alkoi Mantunen. Nyt ollaan kahden kesken ja nyt minä kerron sekä alun että lopun. — Muistatko kun valitin verkkojeni hävinneen?
— Muistan, vastasi Laulainen. Näinpä senkin, miten niitä harasit vielä puolenyön aikana.
— Niin harasin, enkä löytänyt, vahvisti Mantunen. Pidin sitä Jumalan viittauksena lopettaa sellainen elinkeino, joka ei ollut minulle, maattomalle, luvallista, ainakaan ihmisten silmillä katsoen. Muutaman päivän perästä otin vastaan haudankaivajan toimen ja samana iltana aloin kaivaa erikoishautaa sinne kiviaidan kupeelle, pihlaikon varjoon. Kaivaissa nousivat kyyneleet silmiin. Niin, minä kaunistelematta sanoen kaivoin ja itkin, ja aina välillä istuin haudanpartaalla. En itkenyt työn vaikeutta, vaan sitä, että näinkö joka päivä silmin nähtävän muistutuksen minä syntisraukka tarvitsen vielä nytkin kuolemasta. Varmaan on Jumala nähnyt, että unhotan sen usein ja asetti tähän. En ollutkaan kelvollinen Hänen lunastettuja lapsiansa opettamaan. — Näitä asioita minä siinä haudan reunalla istuissani ajattelin, kun sitten vavahdin takanani kuulemasta liikkeestä. Käännyin katsomaan ja siinä seisoi meidän vanha rovasti. Hän oli kävelymatkallaan poikennut katsomaan uuden haudankaivajan työtä. Vaikka koetin pyyhkiä salaa silmiäni, näki hän kumminkin, miten asia oli. Hän istuutui läheisen hautakummun laidalle ja alkoi puhella siihen suuntaan, että kunhan ei vaan tulisi tämä työ liika rasittavaksi minun terveydelleni. Vakuutin, että kyllä minun terveyteni kestää, vaikkapa työ olisikin alussa vähän vaikeata. Hän huomautti että taitaa olla paljon vaikeata, eikä vaan vähän, josta ymmärsin, että hän oli käsittänyt minun sen vuoksi itkeneeni. Silloin selitin hänelle rehellisesti itkuni syyn, jotenkin samoilla sanoilla kuin nyt sinulle. Rovasti istui vähän aikaa äänetönnä, tökittäen kepillään multakasaa ja kysäsi sitten, osaanko hoitaa kirjanpitoa. Vastasin, että kovin vähän minulla on taitoa siihenkin, ja kysyin, missä mielessä rovasti tätä kysyi. Hän alkoi selittää, että minä mahdollisesti voisin saada kirkko-isännän toimen opettaja-ammattini lisätuloksi, jos osaisin hoitaa kirjanpitoa ja jos onnistuisin saamaan takausmiehet kymmenentuhannen markan summalle. Sanoin, ett'ei tuo kirjanpidon oppiminen ole mikään mahdottomuus, mutta saada näin suurelle summalle takausmiehet, siitä ei ehkä tule mitään. Ja niillä puheilla me erottiin sillä kerralla.
Mutta uskotko, se ei ollut rovasti, joka tämän asian sai alkuun, vaan Jumala. Pari päivää myöhemmin tuli käymään Pajumäen Juutinen ja kun mainitsin hänelle tuosta mahdottomaksi arvaamastani takausasiasta, niin hän tarjoutui yhdeksi aivan pyytämättä ja lupasi hommata muitakin, vaikkapa miehen jokaista tuhatta kohti. Ja kuulehan vielä toista kummaa: sinun appisi, Vanninen, jota moni luulee aivan sydämettömäksi, oli ensimäisiä Juutisen perästä.
— Minun täytyi jo uskoa, että Jumala johtaa tätä asiata ja aloin kysellä neuvojata kirjanpitoon. Sekin löytyi aivan kuin sallimuksesta. Sama maisteri Eskola, jonka mukana kuulut kulkeneen luennoilla, oli jäänyt juhlatieltään tänne kesää viettämään, ja tulee muutamana päivänä pyytämään toveriksensa ongelle. Joku oli kertonut, että minä tiedän ahventen syöntipaikkoja. Menin ongelle ja siellä tuli puheeksi tuo kirjanpito-asia. Hän sanoi olevansa kyllin taitava sitä neuvomaan, jos vaan minulla on aikaa käydä tunti tai kaksi hänen luonansa iltapäivällä. Sanoin, että minulla on aikaa vaikka koko päivä, ja samana iltana kävin ilmoittamassa, että ottavat toisen haudankaivajan. Sitten hän opetti kuukauden ajan sillä palkalla kun olin aina väliajoilla hänellä soutamassa ja onkimassa.
— Aivan merkillisellä tavalla se asia on mennytkin, ihmetteli
Laulainen. Sinulla ei ole nyt suuria puutteita.
— Ei ole, Jumalan kiitos, vastasi Mantunen. En lausu tätä kiitosta ajattelematta, sillä Hän se on, joka saapi ihmiset rakastamaan ja luottamaan näin paljon, kuin nämä takausmiehet ovat minuun, aivan köyhään, luottaneet.
Laulainen olisi voinut virkaveljensä asian hyvästä menestyksestä lukea jonkun osan itsensäkin ansioksi, mutta ilman mielenvaivaa hän jaksoi sen nyt pitää omana tietonaan ja virkkoi: