Laulaiselle oli vieraisilla käynti niin totuttua, ettei hänellä ollut sinne mennessä suuria valmistuksia. Puhui mitä talon joukotkin ja oli iloinen taikka vakava, aina sen mukaan miltä ihmiset näyttivät. Tällä kertaa oli vähän toisin. Kuulopuheista päättäen ei Niiranen ollut noita tavallisia sydänmaan isäntiä, joille on samantekevää olipa opetusasiat miten hyvänsä. Tämä on puuhannut kansakoulua kyläänsä, eikä ole lähettänyt lapsiaan kiertävään kouluun viime vuosina. Sellaiselle isännälle pitäisi olla mieliksi, muuten siitä saapi vihamiehen.
Alapihaan tultua oli Laulainen tavallista varovaisempi puheissaan. Kohta hän kuitenkin näki ettei Niiranen ollut mikään peljättävä. Aivan ystävällisesti kyseli entisistä olopaikoista ja nykyisistä koulumatkoista. Vähän aikaa näistä tarinoitua tahtoi jo katselemaan rukiinlaihoja, sekä muita peltopuuhia, joka on maamiehen melkein luotettavin ystävyyden osoitus.
Laihon katseleminen kävi hyvin ohimennen. Niiranen kiirehti oriinsa luokse, jolla renki parhaallaan karhitsi ohramaata. Ori näytti olevan Niirasen ylpeys ja uhkea eläin se olikin. Musta karva kiilteli kuin sametti.
— Panin vetämään karhia, ettei aivan köntistyisi seisoissaan, puheli
Niiranen taputellen oriinsa selkää. So Poju, maitahan vähän levähtää.
On jo toista kuukautta ollut ajamatta.
— Taitaa olla hyvä hevonen, virkkoi Laulainen.
— Onhan tämä hyvä Poju, mutta siitä vaan on ikävä kun ei täällä ole kärrytietä.
— Eikö tänne saisi tehdyksi? kysyi Laulainen.
— Miksei saisi, vaan eihän nämä kyläläiset rupea tekemään, valitti
Niiranen.
— Pitäisi pyytää koko kuntaa tekemään, neuvoi Laulainen.
— Jo olen koettanut sitäkin, vaan kun nämä kyläläiset eivät ole yksimielisiä pyytämään, niin eihän se asia pääse alkuunkaan, selitti Niiranen.