— Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi
Anna.
— Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen ääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: — Tähän kylään antaisin paljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.
Anna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan ja virkkoi:
— Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään. Hän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä olisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.
Niiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan kouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan. Hän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää palvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina kuunnella isännän puhettakaan.
Jo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa. Ei ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen huokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.
Hän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan kammarista tyhjiä kuppia.
— Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli
Laulainen toivonut.
— En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa uudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää sanomalehteen.
— Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin, niin sopii lopettaa myös.