— Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika yhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun rengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa kuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko laulun ja tekee toisen.
— Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.
— Muistan montakin, kehui poika.
— Laulapa nyt yksi, että kuullaan.
— Ne ovat vaan näin lyhyviä että
renki se kyntää körnöttää, tupakkata vetää vörnöttää, va'on päässä istua vetkottaa syöntiä o'ottaa ketkottaa.
— Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi maisteri.
— Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.
— Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:
Piiat ne päivällä kikattaa, yökau'et pimeessä sipattaa: vuo'en päästä itkee vurnottaa, leipää kerjätä kurnuttaa.