— Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi
Viliina seisattuen arkana ovensuuhun.
— Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.
— Jo se vanhin toi mennä kesänä.
— Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.
— Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut opettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.
— Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?
— Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.
— Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla nuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?
— Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti pois.
Laulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje. Voi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä ajatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt olisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne osaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti ajatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton mieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin ollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan kanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan verraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja päättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen pehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä kaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa sille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes saisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta maisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin. Tullessa oli sen kuullut.