PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.
Aurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat joutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä aikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista tutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän tiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä kerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri Eskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että "kylläpä tämä hiottaa".
— Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.
— Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.
Loppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi vähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää rannalla olevasta talosta.
— Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä kyselemään, vai astutaanko suoraan.
— Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.
He poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli huolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi pystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet ikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa, ellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen korkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on tapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia. Maisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:
— Mutta mitähän tämä merkitsee?
— En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.