— Mitä se rakkauskaan on muuta kuin orjuutta. Rakastunut on rakkaudeksi nimitetyn tunteensa orja ja koettaa saada siihen toistakin taipumaan.
— Mutta rakkauden orjana oleminen mahtanee tuntua suloiselta.
— Orja kuin orja, jyrisi maisteri. Saattaahan himojensakin orjana oleminen tuntua suloiselta, mutta aikanaan sen saapi maksaa.
Laulainen oli antavinansa myöten, vaikka jäi aivan eri kannalle ja ajatteli että tuotako se nyt on se vilosohvinen viisaus, jota niin suurena pidetään. Vertailla rakkautta himoihin… Tämä koski kaikkein kipeimmästi… Jos toveri olisi ollut vertaisempi, olisi hän sanonut suoraan, että sinä näyt olevan yhtä kova kourainen rakkauden tutkijaksi, kuin karhu ihmislapsen hoitajaksi.
Maisteri oli yhä huonolla tuulella ja käveli äänettömänä. Eivät olleet kovin korkealla Laulaisenkaan ajatukset. Puuttuvaisuuksia vaan kaikkialla, missä suurempia, missä pienempiä. Nyt oli lähellä hyvän ystävän talo. Mitä nähnee sielläkään. Jos on ennättänyt ystävyys kylmetä, kuka sen arvaa. Ei ollut saanut tietoa pojan häistä.
Jo loppui metsä ja peltojen keskeltä näkyi isonpuoleinen talo, jossa oli ollut aikomus levähtää.
— Onko tässä talossa isäntä toista lajia, kuin mitä tähän asti on tavattuna? kysyi maisteri.
— On ennen ollut, vastasi Laulainen. Veljen ystävyydellä on minuakin kohdellut, vaikka on jo ikämies.
— Ystävyys yksinänsä ei paljoa merkitse, epäili maisteri. Olihan tuokin tavallaan ystävällinen, mutta muuten niin inhoittava, että jos tapaamme useampia samaa lajia, niin minulta häviää kaikki kunnioitus savolaista talonpoikaa kohtaan.
— Ei näitä tällaisia enää tavattanekaan, lohdutteli Laulainen.
Puhutellaanhan useampia, niin ehkä nämä unohtuu mielestä.