— En minä muista muuta kuin että isävainaja kävi niissä kokouksissa hyvin usein. — Oletteko nyt myöhemmin seurannut sitä opin suuntaa?
— Ei minulta ole tullut seuratuksi, vastasi Juutinen sivellen kenkänsä kärellä lattiaa. Minä jäin vaan tällaiseksi arkipäivän ihmiseksi.
— Tuskinpa siitä on katumistakaan, lohdutteli maisteri, joka huomasi, että Juutisella on kaunis muisto isästään. Sekin opin suunta on paljon huonontunut Ruotsalaisen kuoltua.
— Oliko se silloin parempi? kysyi Juutinen vilkkaasti.
— Oli, paljon parempi, vakuutti maisteri.
— Niin minäkin olen tunnustellut, enkä ole ollut millänikään, vaikka isäni vanhat tuttavat ovat suruttomaksi soimanneet.
Laulainen oli mielissään, kun keskustelu sujui vähääkään yhteen törmäilemättä. Hän luuli saavansa olla syrjässä kuuntelijana pitemmän aikaa, mutta Juutinen kääntyi häneen päin ja virkkoi:
— Olit sinä kelpo mies, kun tulit viimeinkin, vaikka olen jo näinä viime vuosina ajatellut, ett'et enää silmiäsi näytä näin syrjäkylässä asuville tuttavillesi.
— Se on ollut aivan väärä ajatus, sanoi Laulainen. Koko juttu on siinä, ett'ei tule aivan asiatta tulluksi näin toiseen pitäjääseen, mutta jos olisi nimeksikään asiata.
— Niin nimeksikään, toisteli Juutinen kynsäisten korvallistaan. Olisihan sitä ollut nimeksi, kun vanhin poikani toi emännän, mutta mikähän mahtoikaan ryypätä mielestäni, kun vasta häiden aattopäivänä muistin, että Laulainenhan olisi pitänyt ensimäisenä kutsua. Mutta mikä täältä juoksutti kutsumuksen niin kiireelle? Nyt teidän kumpaisenkin on viivyttävä meillä viikkomääriä.