— Niinkö suuri! ihmetteli Juliana. Sillähän eläisi jos kuinka hyvästi kaksi henkeä. Eihän minun miehellä ollut jyvääkään yhteen mennessä ja eletty on. Pitää nyt tästä meidän pitäjästä katsella rouva.
Opettajaa tavallaan huvittikin Julianan harrastus, mutta hän muisti aikomuksensa olla viipymättä ja virkkoi vakavana:
— Täytyy jättää puheet toiseen kertaan, matkatoveri odottaa.
— Nytkö jo, pahoitteli Juliana. Eihän tässä ole ennätetty mitään puhua. Pitää minun vielä kysyä mitä opettaja on sukuisin, kun on aivan unohtunut.
— Laulainen minä olen, Vilhelm Laulainen.
— Nyt se ei enää unehdu, vakuutti Juliana. Niin lauhkea nimi… Kuka teillä on toverina?… Vai Samuli. Minäpä tulen saattamaan, että sanon Samulille…
Laulainen jo naurahti salaa, kun kuuli ettei Samuliakaan sovi jättää aivan puhuttelematta. Juliana meni juoksun hytäkässä sen luokse ja alkoi torua:
— Kun et tullut huoneeseen, että opettaja olisi voinut viipyä pitemmältä. Mutta käytä jo koulupaikkaan mennessäsi opettajaa Alapihassa. Anna on kotona. Minä kävin siellä päivällä.
— Eikö eno olekaan kotona? kysyi Samuli.
— Kotona oli ja kyllähän se enosikin pitää tästä opettajasta, vaikka ei se siitä entisestä…