— Vielä mitä, virkkoi emäntä vetäen pitkään kutakin sanaa. Eihän tämä kärsi niitä ryökkynöitä ollenkaan. Pakoon menee, jos tulevat meillä käymään.
Juutinen katsoi ihmetellen emäntäänsä, joka tuollaista jutteli vieraille.
— En minä tavallisia ihmisiä pakene, selitti hän, mutta en kärsi kuunnellakaan sellaisia, jotka suomenkieltä niin kummasti puhua kuikertavat ja aina vähä väliä ihmettelevät ilman että olisi mitään asiata.
Maisteri Eskolata rupesi kovasti naurattamaan.
— Vai on isännän tyytymättömyyteen sekin syynä, hän virkkoi. Mutta jospa kuulisitte miten puolikymmentä helsinkiläistä ryökkynää oikein innostuneina puhelevat, niin se olisi toista kuin mitä yksi maalaisryökkynä ennättää. Isäntä Juutisen pitäisi kerran tulla kuulemaan ja näkemään Helsingin elämää.
— Kyllä minä pysyn kaukana siitä ilosta, sanoi Juutinen päätänsä pudistellen.
— Ei se ole hulluinta nähdä, selitti maisteri ja alkoi kertoa mitä kaikkia merkillisyyksiä siellä olisi, joita maalainenkin mielellään katselee.
Emäntäkään ei malttanut lähteä huoneesta, vaan jäi kuuntelemaan.
Viimein hän nousi, mutta kääntyi vielä ovelta ja sanoi isännälle:
— Kisko jo viimeinkin nuo ikkunat auki, ett'ei vieraille tule ikävä istua.
Kohta oli isäntä hohtimineen ikkunain kimpussa ja vieraat rupesivat avuksi. Nyt he vasta huomasivat mikä aarre emännällä oli ikkunan takana. Siinä kasvoi pitkä rivi tuomia ja pihlajia, joista toiset vielä täydessä kukassaan.