Keskustelut ja muut päätökset menivät vilkkaasti. Kylän nuoret ottivat innostuneina huolekseen kirjaston perustamisen ja kansanopistoon halukkaita ilmestyi useita.
Enimmän joukon poistuttua jäi vielä muutamia miehiä istumaan maisterin puheelle. Jäi vanha, vähäkuulonen ukko Möykkynenkin, mutta vasta viimeisenä lähenteli maisteria juron näköisenä ja hattuansa hieroskellen.
— Olisiko isännällä minulle sanottavaa? kysyi maisteri.
— Olisihan minulla vähän, virkkoi ukko.
— Sanokaa vaan.
— Minä vanha mies en enää oikein ymmärrä tätä nykyistä maailmata, alkoi ukko kiivastuen joka sanalla. Päivällä juoksee meille Juutisen renkipoika ja huutaa kuin hyväkin lukkari että maisteri tulee iltasilla koululle lukemaan. Minä tulen ja asetun lähelle kuuntelemaan, kun en enää oikein hyvästi kuule, enkä näekään. Mutta mitä lukemista tämä oli, sitä minä en ymmärrä. Minä luin ennen raamatun läpi, Mooseksen kirjat ja kaikki ja tiedän mitä oikea lukeminen on. Vaan eihän tämä ollut kuin kaiken maailman kalentarjumia, samallaista kuin sekin tyttö täällä tolkutti, ei lakia eikä evankeliumia. Minä tunnen Mooseksen lain ja muistan, kun se mies puhui, niin vuoret vapisivat ja kun se löi sauvallaan kallioon, niin siitä suitsi vettä ja tulta ja kansa pääsi juomaan.
Kuulijoita tämä ukon kiivasteleminen huvitti, mutta Juutiselle se varmaan muistutti hänen omaa kantaansa kouluun ja hän nousi ukkoa keskeyttämään.
— Nyt sinä ukko taas horajat, sanoi hän. Et sinä niin vanha ole, että muistaisit Mooseksen aikoja, eikä sitä kukaan muista että kansa olisi tulta ja vettä juonut.
— Elä sinä väärentele Mooseksen sanoja, kivahti ukko. Et ole sinäkään sen parempi…
— En toki pyri veroiseksikaan, pisti Juutinen väliin.