—Elä hätäile puolluksistasi, sanoi Viija ylpeästi. Santtu jatkoi juonensekaista puhettaan.
—Ehkä on parasta, sanoi Viija, että puhutaan lämpimässä, kun tuntuu niin kätäjävältä tämä markkinamies täällä pakkasessa.
Kivirannalle tultua olivat puheet melkein lyhyet. Viija haki heti tultua kihlat, pani ne Santun eteen pöydälle ja sanoi:
—Tässä on kaikki. Kiitoksia lainan edestä. Ei ne ole vähenneet ja tuskin lienevät hyvin paljon kuluneetkaan.
Santtu istui kummissaan, eipä hän olisi tuota odottanut.
—Poishan ne nyt mahtavat joutaa, sanoi hän viimein alakuloisena.—
Sieltä markkinoilta on kai tullut paremmilta parempia.
—Ei ole tullut, enkä tunne kaipaavanikaan niitä, sanoi Viija.
Santtu alkoi lähteä pois eikä näyttänyt aikovan tavaroistaan mitään perustaa.
—Ole hyvä ja korjaa pois, kehoitti Viija.—Minä en niitä suojele ja syytä itseäsi, jos kuka ne siitä varastaa yöllä.
Santtu mietti vähän aikaa ja työnsi sitten välinpitämättömän näköisesti tavaransa turkin ulkotaskuun. Sitten hän meni yötä myöten kotiinsa, jossa ei mahtanut markkinamiehen uutiset hyvin iloittaa isän ja äidin mieltä.